Ah, helmikuun aurinko, tätä ollaan odotettu ja aurinkokeräimet taas kerran lumipeitteen alta esiin kaivettu! Nyt helmikuussa on tullu täyteen 25 vuotta eloa Angelniemellä, entisessä Peksalan kansakoulussa.
Peksalan koulu on aikanaan perustettu Angelniemen kuntaan Kemiön saaren puolelle, Peksalan silloisen kartanonherra Wiklundin tontti-lahjoituksen turvin. Koulun rakentaminen on aloitettu 1904 ja se on ilmeisesti saatu päätökseen 1905 seinähirsistä löydettyjen
signeerauksien perusteella. Koulun päiväkirjat ovat tallella vuodesta 1909 alkaen ja viimeiset merkinnät ovat vuodelta 1958, jolloin koulu lakkautettiin. Sen jälkeen koulurakennuksessa on toiminut ainakin puusepän verstas, veneveistämö ja keramiikkapaja. Keraamikko Meta Larnö-Djupsund oli ostanut koulun kunnalta 70-luvun lopulla ja me ostimme koulun häneltä
loppuvuodesta 1986.
Haltioiden portin kautta kotiin
Olimme asuneet tuolloin pari vuotta pientilalla rintamamiestalossa Heinävedellä, mutta minussa eli voimakas kaipuu takaisin kotikonnuille etelään. Olin myös iki-ihastunut ystävieni kansakoulu-kotiin Viitalahdella ja aloin haaveilla jostain samanlaisesta, mutta rannikkoseudulta. Eikä mennyt pitkään kun oikea kohde löytyi. Teimme kaupat Peksalan koulusta syksyllä 1986, mutta työt pitivät meitä Heinävedellä vuoden loppuun asti.
Halusimme muuttaa heti vuodenvaihteen jälkeen. Vuoden 1987 talvi oli ennätyksellisen kova, ja se viivytti lähtöä: vielä tammikuussa pakkanen paukkui Heinäveden Papinniemessä -40 korvilla, joten odottelimme ilmojen lauhtumista. Helmikuussa alkoivat "helteet", ja -20 -asteen pakkanen tuntui leppoisan leudolta ja sopivalta muuttoreissuun. Varsinainen muuttokuorma lähti ystävän ajamana omia reittejään. Viimeiseksi pakkasimme punaisen farmari-Ladamme ja sanoimme hyvästit Papinniemelle. Ladalla matkusti mukana myös lapsemme, 2 vuotias tyttö ja kymmenkuinen poika.
Helmikuu antoi parastaan ja matka Heinävedeltä Angelniemen Kokkilan lossirantaan sujui hyvin. Saavuttuamme lossirantaan päivä oli jo karannut keskiyön toiselle puolelle - ja lossi seisoi pimeänä salmen toisella puolen. Lossilaiturin sähkökaapin kyljessä näkyi kutsunappi, jota emme tohtineet painaa, koska pelkäsimme siitä seuraavan kustannuksia. Katseltuamme tovin karttaa, päätimme kiertää Sauvon sillan kautta. Matkaahan se tekisi lisää tähän retkeen vain vaivaiset 50 km ...
Jos ovat tiet täällä nyt eläväisen kiemuraisia ja kapeita, silloin ne olivat sitä vielä enemmän. Kemiön keskustaan päästyämme saimme todeta, ettei Angelniemelle johtavaa tietä oltu aurattu lainkaan. Lumen syvyys ei ollut kuitenkaan sitä luokkaa, etteikö Siperian-mersulla siitä ajamalla pääsisi. Ensin vauvan imetystauko ja sitten menoksi, sillä uusi kotikontu odotti enää 25 kilometrin päässä.
Tuuli oli pöllyttänyt peltoaukeilta lunta piilottaen maantien näkyvistä kokonaan. Auraus-näreissä oli säästelty, joten kävelin auton edessä tienpohjaa etsien muutaman taipaleen - matka eteni turvallisen verkkaisesti ja suuremmitta kommelluksitta, lapset nukkuivat takapenkillä tyytyväisinä. Aivan loppumetreillä, Angelniemen puolella nousi vastaan mäki, jonka juurella jopa tienviitta kertoi mäen jyrkkyydestä prosenttiluvuin (en muista prosenttia, sittemmin mäkeä on loivennettu). No siinäpäs olikin sitten yrittämistä -ja työntämistä. Auto ei päässyt mäen nyppylälle ei ihan ensimmäisellä, toisella eikä vielä kolmannellakaan kerralla, mutta sitkeys palkittiin. Lopulta sain kävellä herännyt poika huiviin kiedottuna auton kyntämää polkua mäen ylös.
Saavuimme kuulaana tähtikirkkaana pakkasyönä, kuun hopeisten helmien heijastuessa vaaleanharmaan kummitustaloa muistuttavaa rakennuksen seiniltä, uuden kotimme pihaan. Asetuimme tuolloin vanhaan koulukeittiöön, jonka edelliset asukkaat olivat kunnostaneet asunnokseen. Koulu oli lakkauttamisen jälkeen ollut lähes 30 vuotta verstaskäytössä ja suurimman osan ajasta kylmillään.
Nyt ajattelen, että muuttomatka sinetöi minut tänne, sen verran vaivannäköä se vaati, tai oikestaan: on kuin olisi suorittanut haltioiden asettaman kokeen, josta selviää ratkaisemalla pulman kerrallaan, portti toisensa jälkeen avautuu ja lopulta pääsee perille haltioiden maahan.
Voi niitä aikoja ja luontoa! Meri niin lähellä, että jään paukkeen voi kuulla talon sisällä! Ympärillä vanhaa metsää aihkimäntyineen ja arvokkaine asukkaineen. Mutta se onkin toinen tarina, osin niin kipeä, että sen kirjoittaminen saa vielä odottaa. Aika ja arvot ovat muuttaneet ympäristöä rajuin ottein. Ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden hupeminen tuo jatkuvasti eteemme uusia haasteita.
Peksalan koulun pihaluonnon lumista monimuotoisuutta 90-luvun alussa:
 |
| Koulun piha täyttyi talvisin merinisäkkäistä |
 |
| ja muista otuksista. |
 |
| Muutimme ensin keittolan puolelle. Kuvassa nykyinen ovi. |
