Se oli ennen se. Ilmastonmuutos muokkaa myös perinteitä ja työkalenteria. Epävakainen kylmä kesäkuu lykkäsi matonpesun heinäntekokuuhun. Tosin olin jo muutaman vuoden lykännyt ihan itse räsymattojen pesua - ja likaisia mattoja olikin kertynyt tuplat. Kaikesta ei voi syyttää ilmastoa.
Ennenvanhaan matot pestiin vesistöjen äärellä, rantakallioilla tai kelluvilla laitureilla, joissa matot roikkuivat laiturin reunan yli vedessä. Pesijät seisoivat laituriin upotetuissa tynnyreissä kuuraten mattonsa juuriharjalla ja mäntysaippualla. Mäntysaippua on emäksistä, joka yhdessä matoista lähtevän lian kanssa rehevöittää vesiä. Vesiensuojelun sivutuotteina kunnat ja kylät ovatkin ahkerasti perustaneet kuivanmaan matonpesupaikkoja, jotka yleensä ovat viimeisen päälle hyvin suunniteltuja juuri matonpesijöiden tarpeisiin. Muutaman kerran olen käynyt, mutta märkien mattojen autolla kotiin raahaaminen ei tuntunut järkevältä.
Isäni mattopyykillä (60-luvun alku) |
Matonpesun lomassa katkon räsymaton rispaantuneen tai kuluneen pään pois ja solmin maton uudelleen. Tässä yksi perinteinen solmimistapa, jossa loikitaan ensin neljän loimen yli:
Matot saavat odottaa jonkin aikaa pinossa. Pääsevät lattialle vasta viilenevien öiden alkaessa tuntua lattioiden pinnoilla. Vielä toinen mokoma pino odottaa pesemistä. Onnistuukohan elokuussa?
Räsymaton puhtaudessa on jotain erityistä hohtoa! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti