Jouluriittien jumalainen Hepona, keppihevonen ja Joulupukki

Jouluisia kulttuuri-kerrostumia, osa 2 (Osa 1: Hiljaa - Aurinkopeura synnyttää)

Joulupäivänä aurinko nousee pesästään ja päivä pitenee myös aamun puolelta. Tarkkaan ottaen jo pesäpäivien aikana valo haukkaa ensimmäisen minuutin illan puolelta, mutta aamulla aurinko on edelleen "eilisellä paikallaan" - siitä arvelisin käsityksen pesäpäivistä syntyneen.

Napapiirin pohjoispuolella pesäpäivien ja valon todellisuus on aivan toinen. En tiedä erottuuko kaamoksena horisontin päällä lepäävässä auringonkajossa talvipäivänseisauksen jälkeistä pesintää.  Pisimmillään kaamos Suomessa alkaa Utsjoella marraskuun lopulla jatkuen aina tammikuun puoleen väliin.

Jouluinen riitti onnistuu

Helpotuksen huokaus, ilo ja onni! Pesäpäivien päätteeksi poltetut tulet auttoivat auringon pesinnän päättymisessä ja valon onnistuneessa synnytyksessä. Varta vasten kaadettu kuusipuu paloi ulkona iloisesti räiskyen ja lämmittäen auringonpesää. Kiltteys, hyvät teot ja lahjat luonnonhaltijoille sekä sielulintujen ruokinta eivät ole menneet hukkaan, sillä auringonvasa hymyili ensimmäisen kerran aamuisella taivaanrannalla. Hevosten ja erityisesti varsoihin kiinnitetty erityinen huomio saivat aurinkopeuran palaamaan luottavaisena nelistäen radalleen. Joulupäivänä pesintä on onnistuneesti ohi. Valon paluuta tullaan vielä kiihdyttämään kilpaa hevosilla ajaen.

Hepona

Hevonen -sanan alkuperä hepo, hepona, heponen juontaa todennäköisesti kelttien hevosella ratsastavan hedelmällisyyden jumalattaren Eponan nimestä. Suomalais-ugrilaiset naiset ovat ikuistaneen pronssikoruihinsa sarvipäisellä hevosella tai aurinkohirvellä ratsastavan aurinkojumalattaren. Sarvipäinen eläin on suvulleen todennäköisesti peura, eli rangiferus, sillä myös peuran vaatimella eli naaraspeuralla on sarvet. Peurat kuuluvat hirvien heimoon Cervidae.

Tuula  Nikulainen: Emoluonto 2003, 450 x 180 cm, hevoshuovutus

Kalevalainen hevoskuiskaaja

Elias Lönnrotin luoman Kalevala-eepoksen keskeinen koossa pitäjä on hevonen: reki vierii runosta toiseen. Taustaa Kalevan hevosten runsaudelle löytyy, paitsi Lönnrotin omista hevoskokemuksista (tosin hän ei ollut lainkaan hevosmies) ja metsäsuomalaisten silloisesta hevoskulttuurista, myös kansanrunoissa usein esiintyvästä aloitussäkeestä, jossa lähdetään "kuloharjan kuunteloon". Kalevalaan on siirtynyt Lönnrotin taiteellisten valintojen kautta paljon aineksia vienalaisista häärunoista, joissa korostuvat hevosen arvo ja asema hää-siirtymäriitissä.  Hevonen on myyttinen eläin, jonka hallitseminen vaatii erityisiä lahjoja. Hevosen kesyttäminen on matka luonnonvoimien ytimeen ja ymmärtämiseen. Lönnrot ihaili markkinoille matkaavien metsäsuomalaisten tapaa pitää hevosiaan vapaina taukopaikoilla: miksi hevoset eivät karkaa, hän ihmetteli. Hevosen kohtelu korpien keskellä poikkesi silloisesta länsi-suomalaisten kartanoiden työhevoskulttuurista, joka kiinnitti nuoren naturalistin ja luonnonsuojelijan huomion.

Lukekaapa uudelleen Kalevalasta Hiidenhirven hiihto ja upea Lemminkäisen kohtaaminen villihevosen kanssa, jossa lopulta hiidenhepo painaa vapaaehtoisesti päänsä shamaanin koltsasiin eli päitsiin - hevoskuiskausta ennen hevoskuiskaajaa! (Tätäkään kohtausta ei ole kerätyissä/alkuperäisissä kansanrunoissa. Lönnrot koki olevansa myös itse runonlaulaja. Kalevala on tässä mielessä kuin "kuorolaulua" - tai yhteisöllinen runoteos)

Keppihevosia

Hevonen on paitsi auringon karjaa myös tietäjien välittäjä- ja apueläin ihmisen ja tuonpuoleisen välillä. Shamaanin rumpua kutsutaan toisinaan myös hevoseksi. Siperian shamaaneille (Burjatit) keppihevoset ovat olleet työkaluja ja rituaaliesineitä, joiden avulla tietäjä matkasi hakemaan neuvoja johonkin pulmaan tai sairauden parantamiseen ylisen maailmoista. Suomen kielessä keppihevonen on irronnut alkuperäisistä yhteyksistään ja juurtunut osaksi poliittista retoriikkaa: keppihevonen tarkoittaa kuvannollisesti keinoa tai veruketta, jota käytetään omien tavoitteiden ajamiseen.

Noitien lentoluuta on saattanut olla alunperin keppihevonen -kuka tietää, ja ehkä vain naamioitu luudaksi...

Joitain vuosia sitten keppihevonen palasi lasten suosikkileluksi- ja on sitä edelleen. Perinteisten puu-keppihevosten rinnalle on syntynyt valtava lauma taidokkaasti itsetehtyjä, myös kierrätysmateriaaleista valmistettuja keppihevosia. Netti on pullollaan keppihevosten valmistusvinkkejä, keppariharrastajien kerhoja ja -blogeja sekä tietoa kepparikilpailuista. Arvaan, että  jouluaattona moni on saanut kuoria joululahjakääröistä esiin uuden loistokkaan keppihevosen talliinsa -tai sen ihka ensimmäisen.

Joulu ennen joulua

Ennen nykymuotoista joulua talvipäivän seisauksen ja pesäpäivien juhlinta keskittyi hevosten ympärille talliin, jossa nautittiin eläinuhri, jouluhauki tai -orava, uhriryyppyjen kera. Keski-aikaisista käräjäoikeuksien pöytäkirjoista voi lukea suomalaisille langenneen usein tuomiota juuri tallissa nautitusta uhriateriasta.

Jouluna myös varsa tuotiin sisälle tupaan syömään. Näin osoitettiin aurinkopeuralle, valon tuojalle ja luonnon kiertokulun ylläpitäjälle, kuuliaisuutta hoivaamalla hänen laumaansa erityisen huolella. Onhan pesäpäivät ollut jännittävää aikaa: jos ei Päivä nousisikaan! Kun joulupäivän sarastaessa taivaalla näkyivät selvät merkit aurinkopeuran paluusta radalleen eli aamuaurinko oli noussut pesästään, valjastettiin hevoset iloiseen kilpa-ajoon. Myöhemmin kilpa-ajo suuntautui joulukirkkoon.

Katolinen kirkko muutti muinaiset luonnonkiertoon kuuluvat juhlapäivät kristillisten pyhimysten päiviksi. Vuoden 350 jälkeen ajanlaskun tietämillä päätettiin että joulupäivästä tulee Jeesuksen syntymäpäivä ja Pyhästä Tapanista hevosten ja hevosihmisten suojelija. Näin varsinainen hevospäivä siirtyi toiseen joulupäivään eli Tapanin päivään. Suomeen kristillinen jouluperinne saapui hiljalleen vasta tuhat vuotta myöhemmin, ensin rannikolle ja myöhemmin metsä-Suomeen.

Joulun sekahedelmäsoppa

On mielenkiintoista katsoa millainen jouluinen sekahedelmäsoppa on syntynyt erilaisista perinteistä ja uskonnollisista aineksista joihon on sekoittunut voimakkaita kaupallisia mausteita. Hallitsevaksi joulun visuaaliseksi elementiksi on noussut Coca-Cola brändityöryhmän luoma joulupukki. Cokis-pukin puvustajat ovat tosin taustatyönsä perinteiden parissa tehneet: pukilla on piirteitä pyhimyksien ja vaeltavien munkkien ulkoisesta habituksesta ja ainakin takki muistuttaa etäisesti siperialaisten shamaanien punaiseksi värjättyä parkaa, josta on valkoinen turkisreuna jätetty näkyviin. Cokis-brändi on liuennut pois joulupukin vaatetuksesta ja hänestä on tullut varsinainen monikansallinen tavarantoimittaja täyttäessään ihmisten mitä moninaisempia - ja aina uusia - materiaalisia toiveita. Pukin rekeen pääsystä kilpailevat nyt useat eri brändit. Joka jouluksi synnytetään uusia tuotteita, joista toivotaan jouluhittiä ...

...niin hullukurista kuin kaikki vaan voi olla, auringon, uuden syntymän ja elämän suojelun juhlasta on tullut luonnonvarojen tuhlaukseen kannustava yltäkylläisyyden huipentuma. Toisenlaisiakin jouluja toki vietetään, vapaaehtoisesti tai pakon edestä, sillä myös ihmisten eriarvoisuus korostuu jouluna.

Eläinuhri

Kristillisyyden ja Jeesuksen syntymänjuhlan liittyminen jouluun ei ole poistanut muinaisia eläin- eli veriuhriperinteitä - vaikka Jeesuksen omana oppina pidetäänkin sanomaa, joka kehottaa veriuhraamisen sijaan nauttimaan "siunattua leipää ja viiniä".

Joulun eläinuhri on siirtynyt tallista tupaan monenlaista ruokaa notkuvan joulupöydän keskelle ollen usein sika (Sus scrofa domestica). Perinteiseen jouluateriaan kuuluvat lanttu-, porkkana- ja perunalaatikot muistuttavat vielä siitä "viimeisten nahistuiden vihannesten" todellisuudesta, jossa suomalaisetkin elivät ennen supermarketteja: vihannekset ja marjat hupenivat vääjäämättä ja viljalaarin pohja alkoi näkyä mentäessä kohti tammikuun talvennapaa, karhunpäivää (sittemmin Pyhän Henrikin päivää), jolloin karhu kääntää kylkeään pesässään todeten: "talvi puolessa ja nälkä suolessa" - jolloin karhuemo myös synnyttää!

Vanha suomalainen joulupukki (ennen Cokis-pukkia) on saanut piirteensä Nuuttipukilta. Mutta joulu on myös ihan oikeiden pukkien aikaa. Pukit ja pässit tuotiin (ja tuodaan ehkä vieläkin?) juuri pesäpäivien aikoihin vuohitalliin ja lampolaan. Joulun toivottiin tuovan hedelmällisyyttä, sillä aikaisin keväällä syntyvät karitsat toisivat paitsi pehmeitä villoja myös piristystä muutoin varsin niukaksi käyneeseen ruokavalioon.


Hyvää uutta aurinkokierron vuotta!

Joskus jouluna oli tällaista Etelä-Suomessakin...

Totta tosiaan: Vanhan metsän aihkimännyt ja ukkokuuset saivat tänään aavistuksen aikaisemmin auringonkehrän punaista harteilleen.

Jutunjuuri on peräisin vanhan blogini artikkelista "Auringon karjaa" vuodelta 2010

Hiljaa - aurinkopeura synnyttää!

Hjul - Jul - Joulun pyörä

Mikään ei muutu. Maan auringonkiertoon perustuva kalenterimme kuljettaa meitä vääjämättömästi juhlasta juhlaan, riitistä toiseen - vuosikalenteri pyörii pysähtyen hetkeksi juhliin, riittien toteuttamisen aikaan. Joulu on kasvanut suurimmaksi ja ehkä myös kulttuurisesti monikerroksillisimmaksi kalendaari-juhlaksi. Nykymuotoisen joulun perinteiden taustat ovat kuitenkin hieman hämärän peitossa - ja varsinkin pesäpäivät, joista mm Kustaa Vilkuna kirjoittaa klassikkoteoksessaan Vuotuinen ajantieto.

Talvipesä, 2000 (huopa yksityisomistuksessa). Talven sydämellä, Jouluna, karhuäiti valmistautuu synnyttämään. Karhunlapset syntyvät talvi-helmikuussa, talvisen karhun-päivän aikoihin. Talvinen hidastuminen ja omaan pesään keskittyminen on ihmisillekin luontaista.

Pesäpäivinä rakennamme Puun. Yleensä puu kannetaan taloon sisälle koristeltavaksi valoin ja valoa heijastavin koristein. Puusta tulee hetkeksi keskuksemme ja kodistamme pesä puun juurelle. Perinteinen joulupuu syntyy metsästä kaadetusta kuusesta. Perinteet muuttuvat, vaikka hitaasti. Puut saavat jäädä pian metsään.  Nyt on suunnaton tarve istuttaa lisää puita ja metsiä, hiilensitojia, rakentaa puusta kestäviä kotipesiä, kerrospesiä, puisia hiilinielutaloja, joiden katot ja seinustat kasvavat vehreää pensaikkoa lintujen ja perhoseten pesiä - aurinkopeuran lepytystä!

Joulu - elämänsuojelun juhla?

Linnuille pesiä, eläimille pesiä - pesätarpeita lahjoiksi ystäville ja niitä eniten tarvitseville. Tärkeintä jouluna on avustaa aurinkopeuran pesintää eli Päivän synnytystä.

Aurinkopeura-mytologia on vain yksi jouluinen kerrostuma, jossa on monia kosketuspintoja meidän nykyisiin jouluperinteisiin ja -tarinoihin.

Aurinkopeura, Aurinkoäiti ja -poika

Pesäpäivät? kysyi ystäväni. Katsos kun...aurinko jää talvipäivänseisauksena pesäänsä eikä hievahda sieltä ainakaan kolmeen päivään! Siltä se ainakin tuntuu, kun käsillä ei ole sekuntikelloa, eikä horisontissa vaateria. Päivän pituus tai sen olemattomuus pysähtyy auringon "pesinnän" ajaksi. Pesinnän päätyttyä Päivä tarttuu jouluna syntynyttä aurinkopeuran vasaa sen sarventyngistä kiinni ja palaa takaisin päivän ja yön rytmittävälle radalleen. Tätä, noin kolmen vuorokauden pituista maagista ajanjaksoa talvipäivän seisauksesta Jouluun, on vanha kansa nimittänyt pesäpäiviksi.

Aurinkopeuran synnytys palauttaa päivänkierron ennalleen. Hevoset ovat aurinkopeurojen maallisia lajitovereita ja näin saaneet juhlistaa uuden auringon syntymää joulunajan kilpa-ajoissa (Tapanin ajot) sitten roomalaisten aurinkojuhlien... Auringon paluun varmistamiseksi on sytytetty tulia, lahjottu metsäneläimiä ja henkiä sekä syöty tallissa uhriateria. Jouluna myös hellittiin synnyttävää aurinkopeuraa tuomalla keväinen varsa tupaan voimistavalle ja kasvun takaavalle jouluaterialle. Tapahtuma ikuistettiin merkitsemällä varsan korkeus  porstuan ovenpieleen. Toimitus oli kuin lupaus:  näin me myös uutta Aurinkolasta lupaamme kohdella ja kunnioittaa! Suomessa 1600-1700-lukujen noituus-oikeudenkäynnit koskivatkin usein jouluisia syömärituaaleja tallin puolella.

Peksalan kouluun tuotiin varsa tupaan (entiseen luokka-huoneeseen) Jouluna 2003

Aurinkohirvi ja -peura sekoittuvat toisiinsa. Elias Lönnrot rinnastaa hirven ja hevosen Kalevalan kosiorunossa: kosijan tehtävänä on ensin hiihtää hiiden hirvi ja sen jälkeen suitsittava hiiden hepo. Suomalais-ugrilaisten kansojen, mm komien ja udmurtien, muinaiset pronssikorut kuvastavat hevos- ja hirvi/peuramytologian kiinnittymistä aurinkoon. Pronssivalutekniikalla tehdyt pienoisveistokset ja korut ovat olleet naisten tekemiä, joista todisteena on useista naisten haudoista löydetyt valinkauhat ja upokkaat. Todennäköiseti korujen aurinkopeura on naaraspuolinen sarvipää - aurinkoäiti peuran hahmossa, joka kuljettaa reessään auringon antamia elämänlahjoja. Pronssi on kullan ohella "aurinkometalli".

AuRingon kultaiset vuoret

Länsi-Mongolian paimentolaiset kertoivat 90-luvun alussa pelkäävänsä kiinalaisten valloitusta, sillä Altai-vuoret ovat täynnä kultaa - ja josta vuoret ovat saaneet nimensäkin. Pelko oli aiheellinen, vaikka ei niinkään kiinalaisten osalta, vaan 2000-luvulla monikansalliset kaivosyhtiöt ovat varanneet Altai-vuorten rinteitä kullan, malmin ja uraanin etsintään...

Vietimme kumppanini ja vanhimman lapseni kanssa kaksi kuukautta Mongoliassa v. 1992.  Matkan tarkoituksena oli opettaa paimentolaisille unohtunutta huopasaappaiden valmistustaitoa Länsi-Mongoliassa Manhkanin kylässä. Saappaiden huovutus omaksuttiin nopeasti, sillä villa oli hyvää, huovutusperinne elävää ( olihan geerien eli jurttien katteet edelleen huopaa) ja tekijät innokkaita miehiä ja naisia. Yksi Mongolian-matkan mieleenpainuvin seikka oli naisten ja miesten tasaveroinen kumppanuus - ja molempien hevosenkäsittelytaidot. Kaikki arjen askareet suoritettiin yhdessä, ruuan laitosta pyykinpesuun. Naiset sensijaan hallitsivat tulta ja synnytykset. Miehet suorittivat ateriaksi päätyvien eläinten teurastuksen - ja vain synnyttänyt nainen saattoi osallistua teurastukseen.

Jäätyneet aurinkopeurojen ratsastajat

Nykymongolien esiäidit ja -isät olivat  2700 vuotta sitten Altai vuorten tasankoja laidunmainaan pitäneitä skyyttejä. Ajanjaksoa 700 eaa-200 eaa  kutsutaan hautalöytöjen paikan mukaan Pazyryk-kulttuuriksi. Paimentolaiset ovat haudannneet tietäjänsä, shamaaninsa ja muun ylhäisönsä palsamoituina ja hyvin varusteltuina tilaviin hirsistä rakennettuihin kurgaaneihin, jotka ovat syväjäätyneinä säilyneet meidän päiviimme asti. Runsaasti tatuoiduilla vainajilla on haudoissaan hevosia, jopa kokonainen valjakko, eli neljästä kuuteen vetohevosta lehtikullalla koristelluin valjain kuljettamassa vainajaa "auringon maille".

Venäläinen arkeologi Sergei Rudenko avasi ja tutki 40-50 -luvuilla useita Pazyrykin hautoja. Yksi mielenkiintoisimmista kurgaaneista kuului naiselle, jonka hevosilla oli peura-naamiot villasta ja nahasta muotoiltuine sarvineen. Hevosten valjaiden yksityiskohdat, soljet sekä remminjakajat olivat koristeltu pienillä lehtikullatuilla peuroilla. Samat kullatut peuraveistokset koristivat tatuoidun naisen villasta, hiuksista ja hevosenjouhista valmistettua peruukkia.  Pazyryk-kulttuuri tuli suuren yleisön tietouteen Rudenkon työtä jatkavan arkeologin Natalya Polosmakin löydettyä  90-luvulla harvinaisen täysin koskemattoman haudan. Löytynyt vainaja on sittemmin nimetty Ukokin jääprinsessaksi ja Siperian jääneidoksi - ja hänen maalliset jäänteensä on nostettu kurgaanista pois tutkimuksia varten.  Jääprinsessan vartaloa kiertävät upeat tatuoinnit, joista ehkä huomattavin on olkavarteen hakattu peura auringonsäteitä muistuttavine sarvineen (ks kuvia: Siberiantimes).

Mielenkiintoinen Pazyryk-kulttuuriin liittyvä yksityiskohta löytyy Rudenkon muistiinpanoista:  naisten palsamoitujen ruumiiden ompeleet ovat hevosten jouhta, miesten hamppulankaa. Naiset synnyttäjinä on liitetty hevosen kautta aurinkooon, auringon antamiin elämänvoimiin ja uutta aurinkopoikaa synnyttävään aurinkoäitiin. Ei siis ihme että myös kristillisessä maailmassa, jonka uskonnon alkujuuret ulottuvat paimentolaisten maailmankuvaan, äiti Maria synnytti poikansa hevostallissa. Molemmat, sekä äiti ja poika ovat sittemmin saaneet myös auringonkehrät päidensä ympärille.

Lähteitä matkan varrelta mm.
Autio Eero (2000) Kotkat, hirvet, karhut : permiläistä pronssitaidetta.Rudenko, Sergei (1970):  Frozen Tombs of Siberia The Pazyryk Burials of Iron-Age
Vilkuna Kustaa (1950): Vuotuinen ajantieto
Kirjoitelma muokattu vanhasta blogikirjotuksestani  vuodelta 2009

Talviunilta herännyt neitoperhonen siivitti ajatuksiani tätä kirjoittaessa .

Aurinkokeräin kehrää

Aurinkokeräin kehrää lämpöä sisään joulukuussakin - vähän, mutta kehrää! Aurinkokeräimen pumppu käynnistyy kun lämpötila keräimissä ylittää vesivaraajan alosan veden lämpötilan.  Talvinen aurinko ulottuu keräimiin vain osin, mutta riittävästi, joten kävin uteliaisuuttani lukemassa mittarin:  lämpötila varaajan alaosassa oli +29 astetta ja keräimissä nesteen lämpötila nousi juuri +50 asteeseen (klo 13). Nestettä kierrättävä pumppu kehräsi hiljaa, mutta varmasti. Lämpöasteet valuvat suoraan lattialämmitykseen, sillä lattilämpöön menevä vesi otetaan varaajan alaosasta. Muutoin talvisin  varaajan lämminvesi (venden lämpömittari on 1000 litran akkuvesivaraajan puolessa välissä)  pysyy noin + 50 asteessa vesikiertoisella puuhellalla - ja tarvittaessa ekosähköllä.

Rukki on palvellut moitteettomasti jo yli kymmenen vuotta. Ainoat huoltotoimenpiteet ovat liittyeet lattialämmityksen kiertovesipumpun uusimiseen ja yhden tiivisteen vuotoon - ja nekin kaksi operaatiota vasta aivan viime vuosina.

Suosittelen lämpimästi! Parhautta on hybridinen järjestelmä.  Kuluvana vuonna olemme saaneet kokea kylmänväristyksiin asti sen miten aurinko saattaa pysyä raskaiden pilviverhojen takana pitkään ajanjaksoina jotka yleensä ovat lämpimiä ja tuottoisia.

Aurinkosähkö kiinnostaa myös yhä enemmän.

Ukkometso ja auringonnousu

Ystäväni oli kaivanut sortuneen autiotalon raunioista maalauksen, taulun, joka oli niin iso, ettei se mahtuisi hänen mökkinsä seinälle! Hän vihjasi siitä meille.  Emmin, sillä oli vaikea ottaa vastaan esinettä, jonka alkuperästä ei ollut tietoa - kun ei oikein tiedä minne ja kenelle taulu oikeasti kuuluisi. Päätin kuitenkin antaa taululle "mahdollisuuden", uuden kodin, vaikka kangas oli pahoin vaurioitunut tai ehkä jopa siksi: säälin maalausta.

Metsotaulu on 130 cm korkea ja 210 cm leveä; on siinä öljyvärimaalaukselle kokoa! Taulun kankaassa on muutamia reikiä, mutta kokonaisuutena se näyttää eheältä: yksityiskohtainen maisemamaalaus, jonka etualaa hallitsee aihkimännyn oksalla kiikkuva ukkometso. Taustalla kuohuva köngäs ja kallioita käkkärämäntyineen sekä kaiken kruunaava auringonnousu. Onko metso lähdössä, tulossa vai katseleeko alas maahan, ja mihin siellä - on ollut yksi taulun kirvoittama keskustelun aihe. Maalaus tuntui aluksi oudolta, mutta samalla kiinnostavalta ollakseen liian isokokoinen "toritaiteeksi" - hauskakin ja loppujen lopuksi "ei huonosti maalattu" metso jylhässä kansallismaisemassa.

Taulu päätyi tuolloin lastenhuoneen hirsiseinälle ja on pysynyt niillä sijoillaan lähes 25 vuotta. Taulukankaaseen on tullut tosin muutama lisäreikä. "Kuulapyssystä" -ovat lapset tunnustaneet. Epäilin myös kaarijousella metsoa ammutun, mutta ei kuulemma ole, joten suurin reikä olkoon autiotalo-aikojen peruja. Metso on pysynyt koulumme opettajan kamarin hirsiseinällä läpi huoneen monien muutosten: nukkumaparvien rakentamisen, niiden purkamisen, eteläseinän lahovaurion korjauksen (jolloin huoneessa ei ollut vähään aikaan lainkaan ulkoseinää). Taulua on ollut vaikea siirtää syrjään kokonsa vuoksi. Maalaukselle ei löytynyt toista tarpeeksi suurta yhtenäistä seinää edes vanhasta koulurakennuksesta. Ymmärrän, että se on ehkä tästä samasta syystä aikanaan hylätty. Sittemmin metsotaulu on sulautunut niin hyvin paikoilleen ja osaksi kotimme sisustusta, ettei siihen juuri kukaan kiinnitä enää huomiota - ei edes vieraat.

Taulun uusi löytyminen

Hirsiseinän korjaus-operaation jälkeen opettajan kamarista ja ns lastenhuoneesta on tullut nuorimmaisen koti sisarusten lennettyä maailmalle. Myös hän on kiintynyt metsotauluun. Muistan joskus löytäneeni siitä signeerauksen, mutta en saanut siitä silloin oikein mitään tolkkua. Tänään katselimme poikani kanssa taulua - ja sitä, miten hyvältä se näyttääkään! Mietimme, että teoksen tekijällä on täytynyt olla edessään maisema, jota hän on maalannut. Maalaustyyli kertoo siitä, että maalauksen lähtökohtana on elävä luonto tai ainakin tarkka luonnos tietystä maisemasta. Taiteilija on tarkkaillut metsoja ja ehkä sommitellut metson osaksi linnun kotiseutua. Joenuoma, kivet joessa ja jokeen virtaavat pienet norot kertovat luontomaalauksesta, jolla on alkukoti. Arvelemme kuvatun luontotyypin löytyvän Kuusamosta. Jylhien kallioiden piirittämä vuolas virta on todennäköisesti olemassa (Kiutaköngäs?). Kaivoin esiin lukulasit ja löysin signeerauksen, mutta en vuosilukua.

Ejnar K... 

Pojalta kesti pari minuuttia löytää hakukoneelta signeerauksen tekijä. Tekijä on ollut tuottoisa maalari, joten oli helppo varmistaa signeerauksen oikeellisuus vertaamalla sitä netistä löytyviin teoskuviin. Hänen taulujaan ovat useat taidekauppiaat myyneet tai parhaillaankin myyvät - tosin yhtään näin isokokoista en löytänyt! Taulun on maalannut  jääkärikapteeni ja taidemaalari Ejnar Kohlmann (syntynyt 1.12.1888 Helsingissä ja kuollut 30. 5 1968 Tukholmassa.)

Auringonnousun metso -maisemamaalaus sai roikkua "anonyymina" seinällämme  25 vuotta 

Ejnar Kohlmannin taiteesta löytyy runsaasti kuvia.  Metso näyttää olevan yksi hänen lempiaiheistaan:  kanalinnut pohjoisen erämaassa. Ejnar Kohlmannin taiteilijaelämästä ei löydy juurikaan tietoja. Wikipedian mukaan Kohlmann erosi armeijasta v. 1923.  Sotilasuransa jälkeen hän työskenteli Sanduddin tapettitehtaalla varastonhoitajana vuoteen 1931 saakka ryhtyen tämän jälkeen kokopäiväiseksi taidemaalariksi. Ejnar Kohlmann on saanut taidekoulutuksen Ruotsissa, jonka tähden hänen teoksiaan löytyy paljon myös lahden takaa. 

Auringonnousun maisema saattaisi löytyä Norrbottenista, mutta muistuttaa huomattavasti Kuusamon Oulankaa ja vuolas virta kivineen Kiutakönkään kuohuja (joita ehkä harvemmin ihaillaan metson suunnasta):

Ejnar Kohlman (varhaistuotantoa? Vuosiluku puuttuu)

Taulu kaipaa hieman huoltoa. Varovainen taulun puhdistus toteutetaan parhaiten ranskanleivällä, joka täytyy ilmeisesti leipoa itse, sillä kaupan ranskanleipiin on lisätty öljyä - tällaisen neuvon sain. Kolhut saavat jäädä, mutta kiilakehyksien kiiloja naputtamalla kangas kiristyy ja taulu saa uutta ryhtiä. Taulussa on taiteilijalle tyypilliset "näyttelykehykset" eli kiilakehyksen ympärille naulatut listat. Harmi, kun teoksesta ei löydy vuosilukua. Arvelen metsotaulua Kohlmanin varhais-tuotannoksi kokonsakin puolesta -  varsinkin, kun taustan auringonnousun ympärillä näkyy paljon epävarmuutta, teknistä hapuilua, ehkä jopa keskeneräisyyttä.

On pimeää - tarvitsemme villaista auringonpaistetta!

Pimeys on vallannut maiseman. Lumen lohtu antaa odottaa etelä-Suomessa. Aurinkokeräimet heijastavat märkää hajavaloa taivaankappaleista. Matalalta säteilevä auringonkajo vain hipaisee silloin tällöin keräinten reunoja.

Talviaurinko kyllä lämmittää -mutta D-vitamiinin saantilähteeksi auringosta ei enää ole. Aurinko paistaa Pohjolassa tarpeeksi korkealta vain kesäisin noin neljän kuukauden ajan. Talvella auringon UVB-säteet (eli se ruskettava ja vitaminisoiva säteily) eivät yllä maahan, ja näin ihmisten D-vitamiinitasot romahtavat. Kesän D-vitamiinivarastoilla pärjäämme ehkä lokakuun alkuun asti... Pimeän Pohjolan perällä asuvan kansan d-vitamiinin saannin riittävyydestä onkin käyty depattia lehtien palstoilla ja lopulta vitamiinilisien käyttösuosituksiakin on varovaisesti tuplattu (muistaakseni 10 mg > 20 mg).  Löysin D-vitamiini-kirjoitusten lomasta myös uuden inspiroivan tiedonjyväsen: vitamiinipillereiden sisältämä D3 –vitamiini on peräisin lampaan villasta!

Pillereiden ja -tippojen D-vitamiini eristetään villan lanoliinista heksaanilla  (ei mikään ympäristöystävällinen tuote siis).  Voisiko rasvaisesta villalangasta kudottu ja jalassa huopuuntunut villasukka olla d-vitamiinin lähde? Villasukkia kuluu joka tapauksessa vanhan puutalon asukkaan jaloissa paljon. Entä miten toimii lampaanvillainen huopa?

Villan fysiikkaa ja kemiaa

Pehmeä villa huopuu herkästi emäksen (ph>7) vaikutuksessa. Usein huovutuksen apuna käytetäänkin saippuaa, jonka ph on 12 (esim mäntysaippua). Emäs tuhoaa villakuidun ulommaisen valkuiasaineista rakentuneen keratiinikuoren, jolloin villakuitujen suomut pääsevät takertumaan toisiinsa eli huopuuntuvat yhteen. Olisiko mahdollista että prosessissa vapautuu myös d-vitamiinia?  D-vitamiini on itse asiassa  hormonin kaltainen aine, jonka vaikutukset ihmiskehoon välittyvät nk. vitamiinireseptoreiden kautta. Jääkö kenties villan lanoliinin sisältämä d-vitamiini "vapautuvaan muotoon" huovan pinnalle - tai imeytyykö vitamiini huovuttajan käsien kautta kehoon? Reseptoreita on kaikissa soluissa ja myös iholla.  Kuten hyvin tiedämme, D-vitamiinin esimuotoa muodostuu nimenomaan ihossa auringonvalon vaikutuksesta.

Villa iholla on kuin talvista auringonpaistetta

Villa ja varsinkin villahuopa ovat olleet hoitavia ja parantavia substansseja kautta villaisen historian ja varsinkin paimentolaismaailman. Suomalaisille on tuttua painaa villaisella yhtä sun toista. Parhaiten villalla painaminen tepsii iskun aiheuttaman kivun lievitykseen. Loukkaantuneen kohdan välitön painaminen aidolla villalla lievittää kipua sekä ehkäisee kuhmun kohoamista ja sisäistä verenvuotoa eli mustelman syntymistä. Niin, miksi se toimi silloin ennen vanhaan... Nyt jos kerrot ohjeen nuoremmalle polvelle, he toteavat: koitettu on - ei toimi! Eipä tietenkään, sillä kaupasta ostetut villavaatteet ovat käsitelty konepesun kestäviksi eli huopuuntumattomiksi pinnoittamalla villakuidut synteettisellä hartsilla eli muovilla. Vanhastaan villavaatteita on käytetty paitsi kylmän ja lämmön eristämiseen, myös reumaattisten kipujen lievittämiseen. Kevyesti huovutetuista villalakanoista on hyviä kokemuksia pitkäaikaispotilaiden ja paljon pitkällään olevien vanhusten hoidossa: villa ehkäisee makuuhaavoja ja hieroo kevyesti vartaloa.

Toinen iho (T. Nikulainen/performanssi 1991 Moskova ja 1995 Turku). Kuva Nina Lindgren

Paimentolaisten hoitava ja parantava huopa

Paimentolaisille villan tärkein ja käytetyin muoto on huopa. Huovassa kaikki villan hyvät ominaisuudet ovat tiivistetyssä muodossa. Huopa myös usein valmistetaan tarkoin säädetyin rituaalisin menoin. Keskustelin turkkilaisen tuttavani (juuriltaan turkmeeni-nomadi) kanssa aiheesta - siitä on jo 20 vuotta - ja muistan villaisen tarinan pääköhdat hyvin. Hän kertoi huovan käytöstä ja merkityksistä paimentolaiselämään mm seuraavaa: vastasyntynyt kapaloidaan aina ensin huopaan. Paimentolaiset eivät tunne lainkaan eurooppalaista nk. itkuista koliikkivauva-ongelmaa. Vauvat ovat hyvin rauhallisia huopakääreissään. Vaippoina pidetään käytössä huopuuntunutta rasvaista villaa (lanoliini neutralisoi virtsan ja villa puhdistaa näin itse itsensä). Lasten kehdot ja makuualuset ovat aina villahuopaa.

Villaa käytetään myös hedelmällisyys-hoidossa. Mikäli raskaaksi tuleminen viivästyy, turvaudutaan huovutukseen: huovutetaan kaksi palaa, joista toiseen kuviodaan miesfiguuri ja toiseen nainen. Palat asetetaan vastakkain ja näin valmistettua huopalämmitintä pidetään vuorokausia (en muista aikaa) alavatsan kohdalla muun vaatetuksen alla. Huopahoidossa yhdistyvät sekä henkinen (parannusmagia), että fyysinen hoito elvyttäen näin kehon itseparantavia voimia. Villa sitoessaan kosteutta luovuttaa samallä lämpöä - ominaisuus, jota synteettisissä lämpökerrastoissa pyritään matkimaan. Olen arvellut villan tuottaman lämmön yhdessä villan hierovien ominaisuuksien kanssa avaavan tukkeutuneita munasarjoja. Mahdollisesti myös huovan sisältämällä aurinko-hormonilla on oma osuutensa...mene ja tiedä, mutta ainakin turkmeeni-paimentolaisilla tämä toimii.

Ehkä kuuluisin villalla parantumisen tarina liittyy Joseph Beuys´iin. Beuys toimi Toisen maailmansodan aikana radiolähettinä pommikoneissa. Hänen koneensa putosi Venäjän ja Saksan väliselle "ei-kenenkään-maa-alueelle". Muistikuviensa mukaan tataaripaimentolaiset löysivät hänet onnettomuuden jälkeen koneen hylyn ulkopuolelta lumihankeen paiskautuneena. Oli sydäntalvi ja pakkasta. Löydettäessä Beuysilla oli ruhjevammojen lisäksi palo- ja paleltumavammoja. Paimentolaiset sivelivät haavoihin lampaanrasvaa (lanoliinia) sekä hunajaa (antibakteerinen!) ja käärivät hänet huopiin. Beuys pääsi varsinaiseen sairaalahoitoon vasta useiden päivien kuluttua onnettomuudesta, mutta hän katsoo selviytyneensä hengissä paimentolaisten ensi-avun ja  nimenomaan huovan, hunajan sekä rasvan avulla. Sittemmin nämä substanssit säilyivät pitkään hänen taiteensa keskeisinä elementteinä. Joseph Beuys halusi myös korostaa sekä puolustaa taidetta maailmaa parantavana voimana ja inhimillisen kulttuurin  luovuuden mahtina.

Elävä lammas on arvokkain

Lammas on elävänä arvokkain, sillä se kantaa selässään kulttuuriperintöä. Keski-Aasian
paimentolaiset kunnioittavat puhdasta valkeaa huopaa pyhänä. Valkoiset villat erotellaan mustista, ja niistä valmistetaan seremonioissa käytettäävät huovat sekä pienten lasten peitteet, kapalot ja kantokassit. Lammas on mongolien viidestä kotieläimestä se tärkein, ei liharavintona, vaan elävänä villaisten voimien ja vaikutusten kantajana, sillä lampaan selässä kulkevat paitsi ainekset taiteeseen ja tarinoihin, myös materiaalit asuntoon (jurttaan) ja vaatteisiin sekä tarpeet parantamiseen.

Tuula Nikulainen: Villainen koti 1991

Villaista iholle!

Tavallisen palelijan ja kerrospukeutuvan retkeiljän vaatetuksen ensimmäinen kerros on aina villaa.

Voiko villalla olla myös vitaminisoivia tai hormonaalisia vaikutuksia?  Kannattaa uskoa villan hoitaviin vaikutuksiin ja käyttää villaisia alusvaatteita öljyteollisten teknisten alusvaatteiden sijaan - joka tapauksessa. Kannattaa myös tarkkailla villan tuotannon eettisyyttä ja ekologisuutta!

Vinkki 1: villaiset alusvaatteet eivät ala haisemaan epämiellyttävästi pitemmälläkään vaelluksella, kuten ne tekniset... sillä villan lanoliini neutralisoi myös aikuisten eritteet. Usein villan "pesuksi" riittääkin vain tuuletus.

Vinkki 2: Koiperhoset pitävät villasta, mutta koiperhoset ovat hitaita ja vain toukat käyttävät villaa ravinnokseen ja "kehräävät" kuiduista putkimaisen suojan ympärilleen. Vahingot eivät synny hetkessä, joten älä unohda villa-aarteitasi pitkiksi ajoiksi pimeään varastoon. Jos ja kun epäilet koivaaraa, vie villaiset vaatteet aurinkoon 4 tunniksi tai yöksi pakkaseen (alle -15). Keväällä, kun pakastearkuissa taas on tilaa, arvokkaat villavaatteet voi laittaa yöksi myös pakastearkkuun tai -kaappiin... Tosin koiperhoset ovat vähentyneet. Kannattaa myös opetella tunnistamaan laji, ettei turhaan listi kauniita yökkösiä! Vaatekoi on pienempi ja suipposiipinen, väritykseltään ruskehtavan vaaleanharmaa

Vinkki 3: Myös villan käytössä on tärkeää pohtia sekä etiikkaa että ekologiaa, sillä teollinen lampaiden kasvatus ei ole todellakaan sitä mitä meidän tulisi hyväksyä: se ei ole eettisesti eikä ekologisesti kestävää. Suomessa toistaiseksi lammastilat ovat suhteellisen pieniä ja eläinten hyvinvointia valvotaan hyvin. Kuitenkin suurin osa myytävistä villatuotteista on tehty villasta, jonka alkuperää emme tiedä. Tarkkana siis pitää olla! Keskustelua aiheesta: Luonto-liitto: Mitä pahaa villassa voi olla?  

(Kirjoitusta muokattu alkuperäisestä tekstistäni, joka on julkaistu toisessa blogissani 2011: http://tuulanikulainen.blogspot.fi/2011/01/villaista-auringonpaistetta-ja.html )

TallennaTallenna

Mistä tunnet sä puulämmittäjän? Parsimisen taide

Mistä tunnet sä puulämmittäjän? Palaneista hihoista. Villatakkien ja - paitojen hihansuiden neulos palaa ja purkaantuu pikkuhiljaa puulämmittäjällä -tai ainakin minulla: vedän vaistomaisesti hihansuut kämmenten suojiksi uuninluukkuja päivittäin avatessa ja pannuja hellalla siirrellessä.

Ei haittaa reiät, sillä hihat voi aina parsia taiten. Olin huolella parsinut tummansinisen lempivillapaitani kyynärpäitä myöten eri värejä sommitellen: oranssia, vihreää, punaista... Lapset olivat tuolloin vielä pieniä. Avuliaalla äidilläni oli perinteenä napata kevään kynnyksellä kaikki villavaatteemme pestäväkseen. Ihanaa - sain puhtoiset villapaidat -ja housut raikkaina takaisin odottamaan talventuloa. Lempivillapaitaani käyttäisin kesän viileinä iltoina nuotiolla, mutta... mutta paitaani oli ilmestynyt uudet hihat, siistit yksiväriset! Voih - äidin tarkoitus oli toki mitä parhain ja kaunein.

Aarteita koulun vintillä

Parsiminen unohtui. Korjauspinossa aikansa odottaneet repaleiset villapaidat päätyivät takaisin käyttöön. Käytin tyynesti lähes loppuunpalaneita pannulappu-hihansuu-villapaitoja, kunnes ymmärsin löytäneeni koulun vintiltä jotain hyvin kaunista ja arvokasta. Koulukotimme on ollut aikaisemmin puusepän verstas, jonka jäljiltä vintti on ollut lasten - ja myös minun - aarreaitta: vaneri-tynnyreittäin erilaisia puisia palikoita, joista saattoi vain arvailla keskeneräisiksi jääneiden esineiden lopullisia muotoja ja käyttötarkoituksia. Karkeiden palikoiden seasta löytyi sorvattuja aihioita ja huolella hiottuja arvoituksellisia puuosia, "ukkeli-nappuloita", puisia nappien ja pyykkipoikien aihioita sekä puisia papiljottirullia. Vinttimme on ollut runsauden sarvi ja ehtymätön materiaalivarasto lasten ammentaa aineksia luomisintoonsa ja leikkeihinsä. Suosittua maailmojen rakennusmateriaalia olivat karkeasti sorvatut ontot tolpat, pohjapuolelta hieman paksummaksi jätetyt tapit, jotka pysyivät hyvin pystyssä.  Näitä "pylväitä" tai "tykin piippuja" oli useampi juuttisäkillinen. Leikkiautojen puupyöriä lojui vintin purujen seassa eri työstö-vaiheisina ja kokoisina. Puupyörien raaka-aihioissa oli reikä keskellä ja isoimmissa pyörissä vielä männynkaarnaa kiekon ympärillä. Yhdessä puupyörämallissa ei ollut lainkaan akselin mentävää reikää, vain sorvattu kolo. Kololliset pyörät olivat enimmäkseen viimeistelemättömiä, mutta seasta löytyi muutama kaunis kuperaksi hiottu kappale, joten ne eivät ollut tehty ainakaan leluauton pyöriksi....

Pyykkipoikien aihioita, joita pitkään luulin lasten leikkipianon koskettimiksi...

Ukkeleita, linnoitusten pylväitä ja sorvattuja ihme-pyöriä.

Parsimisen taide

Vintin materiaalivuoristosta taas kerran jotain etsiessäni osui käteeni kauniin pyöreäksi hiottu tolppa, joka ei enää pysynytkään pystyssä. Etsin viimeistellyn pyörän, jossa kolo - ja kas, ne sopivatkin yhteen! Yhdistelmästä syntyi selkeästi sieni, mutta mikä sieni!?

Pian selvisi: parsinsienihän se siinä!

Parsinsienen ontossa jalassa voi säilyttää neuloja - lankaa voi kiertää jalan ympärille. Pyöreäksi hiottu sienen jalkapohja on pehmeä kämmentä vasten. Tämä lähes unohdettu työkalu on varsinkin sukkien parsimisessa todella verraton apu. Sieni työnnetään sukan sisälle ja reikä, joka usein on kantapäässä, vedetään kireälle lakin päälle.

Reikää kannattaa siistiä leikkamalla riekaleet pois. Näin sienen päälle kiristettynä saa parsittua "loimet" tasakireiksi ja kantapään muoto ja koko säilyvät.

..ja  parsitaan, eli poimitaan loimet parsinneulalla vuoroin yli ja ali. Jokainen parsinrivi täytyy parsia kiinni emosukkaan. Parsinneulassa täytyy olla riittävän iso silmä villalangalle ja itse neula ei saisi olla liian pitkä, neulankärki terävänpuoleinen.

Tämä on ristikko-, eli korinpohjaparsintaa. Ehkä olisin voinut parsia loimivaiheen syvemmälle emosukkaan kiinni - tiiviimpi parsinta kestää kantapohjassa paremmin. Parsia voi myös sikin-sokin viistottain.

Parsiminen on mukavaa ja  meditoivaa puuhaa. Parsinsieni mahtuu taskuun - ja parsittavaa löytyy ...

Luokkahuone Suomen Suuriruhtinaskunnan eli autonomian ajalta

...ja niin mekin teimme SEN silloin - hieman kaduttaa, mutta onneksi jätimme seinään palan pahvia tapettikerroksineen historian tutkijoille...

Muutin perheeni kanssa asumaan Peksalan koulun keittolarakennukseen vuonna 1987 helmikuussa. Kun pitkä kova talvi kääntyi kevääksi, alkoi reuhominen: revimme koulun puolelta kaikki pinkopahvit ja myös lähes kaikki paneelit pois: hirret piti saada näkyviin, kauniit, piilukirveellä veistetyt! (Tänään toimisin toisin...)

Peksalan koulu oli toiminut erilaisina verstaina  (ja jäljet näkyivät seinissä) sitten koulun lakkauttamisen (1958): luokissa on ainakin veistetty veneitä ja käsitelty lasikuitua, korjattu ikkunoita, sorvattu leluja ja parsinsieniä sekä Marimekon puunappeja, valmistettu myrskylyhtyjä sekä dreijattu keramiikka-astioita. Hurahdin huovutustekniikkaan 80-luvun alussa ja Peksalan koulu sai taas uuden käsityöverstaan, nyt huovutusta varten, ensin veistoluokkaan ja myöhemmin koulukeittola-rakennukseen. Siksi luokan sisustus on suurimmaksi osaksi lampaan villaa ja huovutuksia - isot seinätekstiilit ns. hevoshuovutuksia. 

(Ks Yle Oppiminen videoita jotka on tehty Peksalan koululla: Huovutusmuistoja kurdistanista, huovutusteknikan juurilla  ja Paimentolaistuoli).  

Villatekstiili on lämmin. Villan lämmöntuntu perustuu sen fysikaaliskemiallisiin ominaisuuksiin: samalla kun villa imee itseensä kosteutta, se luovuttaa lämpöä. Paitsi villa, koulua pitää lämpimänä 7 erilaista uunia. Asuinmukavuutta lisäävät lämpimät nukkuma- ja oleskeluparvet. Parhaimmillaan, lasten asuessa vielä kotona, erilaisia parviluomuksia olikin joka huoneessa. Peksalan koulussa on kaksi luokkahuonetta ja opettajan asunto, jossa keittiö ja kaksi kamaria. 

Kehitys kehittyy! Viime vuonna paitsi rakensimme ulkohuusin rinnalle sisäkuivakäymälän, asensimme kolmen sisäyksikön ilmalämpöpumppu-järjestelmän, joka pitää yllä koulussa peruslämpöä. Enää ei tarvitse aina kotiin palattuaan aloitta lämmitystä alusta - vaan pumpuilla pidämme +17C peruslämmön talossa. Luksusta! Varsinaista luksusta on asua komeista hirsistä rakennetussa hengittävässä talossa, jota ympäröi vanha metsä ja luonnon monimuotoisuus.

Luokkaa käytän myös kurssitilana.

Kuvia isosta luokkahuoneesta:

Raput isoon parveen, jossa voi pienet ihmiset seistä, korkeutta 1,5 metriä. (Luokkahuone on 4,3 m korkea)

Luokan kompassia mukaileva tähtikatto alkuperäiskunnossa myös - maalaamattomat paneelit tummuneet ajan saatossa .

Komeaa piilukirveen jälkeä ja veistäjän signeeraus 1904 I. Salo

Ensimmäinen mosaiikkityöni (-88) ison parven alla (entisen) iltapesupaikan takana.

Elämää ikkunoiden ympärillä

Talitiaisen tuntee kaikki - tuttavallisemmin talitintti. Ennen vanhaan talitintti pesi metsissä, nykyään se viihtyy parhaiten kulttuuriympäristöissä. Suomen talitiaiskannasta jo suurin osa pesii ihmisasutusten läheisyydessä.

Talitiainen Parus major Kuva: Pasi Airike

Talitinttien keskuudessa on nyt suurinta muotia asustaa vanhan puutalon pihapiirissä, varsinkin talon, jossa pellavaöljylle tuoksuvia ikkunaruutuja on ainakin sata, ja jonka asukkaat juoksevat vuodet ympäriinsä kumisaappaat jalassa jättäen jälkeensä vernissan tuoksua. Näihin pihapiireihin voi luottaa: sieltä löytyvät parhaimmat lintujen ruokintalaudat ja vuodesta toiseen nokittavaa ikkunakittiä. Pitkän talven jälkeen tuore, kädenlämmin ja vasta ikkunalasin reunaan veitsellä vedetty, nokassa sulava kitti liukastaa kurkun ja takaa parhaimman soidinlauluäänen. Tinteille kaikkein herkullisinta ajanvietettä on nakutella ikkunapuitteesta kesän yli kuivunutta kypsää kittiä. Syksyn kuulailla keleillä tinttien ikkunalasien rytmikäs nakutus kantaa kauas metsien taakse houkuttellen paikalle lisää hyvän päälle ymmärtävää rummutusseuraa. Nykyään tintit saavat kittejä myös valko- ja mustapippurilla maustettuna, uusimpana tulokkaana on cayennepippuri.

Talitiaiset ovat ylpeitä, mutta huumorintajuisia ja sielukkaita kulttuurilintuja, jotka empimättä omaksuvat eksoottisetkin maut nokkaansa - eikä ole nokan koputtamista maalatussakaan kitissä: maalit sisältävät alkuaineita ja mineraaleja, jotka pitävät tinttien keltaiset rintahöyhenet kiiltävinä ja tuuheina. Fiksuja ovat.

Kuitenkin, ihminen kun olen, olen halunnut vaikeuttaa kittien nokkimista ja luoda tinteille enemmän kulttuurisia haasteita. Ikkunakittien maustamis-kokeilulla oli alunperin juuri tällainen haastava tarkoitus. Mausteet eivät kuitenkaan vaikuttaneet lainkaan tinttien jo traditionaalisiksi kehittyneisiin tapoihin. Hyvä puoli kokeessa oli se, että sain vanhentuneet mausteet vihdoin käytettyä pois.

Nyt operoin valon heijastuksilla: olen laittanut vanhoja cd-levyjä ikkunoiden väliin erilaisiin kulmiin suhteessa auringonvaloon. Toisen ikkunan ulkopuolella on vielä vanhaa keinovalikoimaa käytössä: kiiltäviä koiranruokasäkin suikaleita roikkumassa. Nuorin lapseni on tehnyt ala-asteella hypnoottisella katseella varustetun pahvisen kissan, jonka teho on jo todistettu: kissan vartioiman ikkunan kitti jää tinteiltä syömättä. Ehkä minun pitäisi monistaa näitä pahvikissoja (koska sittemmin teini-iän saavuttanut nuorimmaiseni ei ole innostunut jatkamaan kissa-taiteilijana). Kiiltävät suikaleet tuulessa toimivat aikansa, mutta niiden teho heikkenee, jos ne pysyvät pitkään samassa paikassa. Sen sijaan kokeilut cd-levyillä ovat lupaavia: nakutus on vaimentunut lähes kokonaan. Enää kaikuu ränneihin erikoistuneen tintin metallinen rummutus - tintti nokkii ilmeisesti hyönteisiä sammaleista. Tintit ovat siirtyneet joko vanhaa mäntyä koputtamaan tai perinteisen piharuokinnan ääreen. Perustuuko cd-levyjen teho heijastuksiin vai pelästyvätkö talitintit omaa peilikuvaansa?

Parasta olisi noudattaa työkalenteria: kittaukset ajoissa ja varhain kesällä ikkunat paikoilleen maalattuina ja kuivina - mutta jotenkin näissä remonttihommissa harvoin ideaali toimii - ja kun niitä ulkopuolisia kitattavia aukkoja on 107. Kaikkia ikkunoita ei tarvitse uudelleen kitata, osaan riittää vain paikkaus ja maalaus. Koulun ikkunat sijaitsevat korkealla, joten moneen kertaan en viitsi samaa työtä tehdä uudelleen tinttien takia. Mutta harvoin olen kuullut vanhan talon kunnostajan valittavan talitinteista!

Talitiaisten kulttuurinen kehitys jatkuu. Nyt tintit haluvat talveksi sisätiloihin - tai siltä se vaikuttaa: eteisen oven ollessa avoinna,  linnut lentävät määrätietoisesti sisälle.

Talitintti on päässyt sisälle  luokkahuoneeseen asti - ja viihtyy keskellä huovutettua teosta.

TallennaTallenna

Luonto valtaa Onnelan. Hämähäkkien suojelualue.

Kaikkia vanhoja puutaloja emme voi pelastaa, eikä niitä suinkaan tarvitse purkaa, sillä luonto hoitaa ja myös käyttää hyväkseen ihmisasutuksesta vapautuneet rakennukset. Tonttimme rajalla on kaksi puutalovanhusta, jotka ovat parhaimmat päivänsä jo ajat sitten ihmismielessä ohittaneet, mutta joissa edelleen on runsaasti elämää ja vakituista asutusta. Autiotaloiksi näitä rakennuksia ei voi oikein kutsua, sen verran vilkasta on elämä rakennusten sisällä ja ympärillä.  Naapuruston puuhat ulottuvat myös meidän pihapiirimme asti. Vakituisina asukkaina ja talojen hyödyntäjinä viihtyvät ainakin lehtopöllöt ja supikoirat. Jälkien sekä näköhavaintojen perusteella siellä liikkuvat myös lumikko, kärppä sekä mäyrä. 

Autiotalojen kauneus

Ränsistynyt ja hitaasti paikoilleen lahoava talo on kaunis sitä ympäröivän puuston ja sisätiloja valtaavan kasvillisuuden keskellä. Sammaleet katolla ja lahottajasienet rakenteissa kruunavat autiotalon sisustuksen. 

Talossa asui 50-luvulle asti kartanolla työskentelevää väkeä ja myös Peksalan koulun opettajia. Talossa ennen sotia lapsena asunut ystäväni on kertonut asuintaloa kutsutun Samppalinnaksi - miksi, sitä hän ei muistanut - "Se oli sellainen Samppalinna vaan" ja kansakoulua käytiin aivan kivenheiton päässä, viereisen mäen päällä suuressa valkeassa talossa (meidän nykyinen koti). Samppalinnan pihapiirissä on myös saunarakennus sekä sepänpajan jäänteitä. Ehkä Samppalinna oli eräänlainen Onnela - sillä Samppa-sana viittaa Sampo-tarustoon. Samppalinnassa taottiin rautaa ja kengitettiin kartanon suuria hevosia, kartanon hedelmällisillä merenrantapelloilla viljeltiin viljaa ja sokerijuurikasta.

Samppalinna sammaloituu

Yllä kuva pihapiiristä 40-luvun lopulta - ja sama piha alla 70 vuotta myöhemmin. 

Sisäänkäynti tupaan (kuva alla), jossa on punatiilinen hella, hellan vieressä isännän saappaat kuivumassa ja liedellä punakeltainen emalikattila. Hellan sivussa pino kuivia klapeja odottamassa tulen virittäjää. Viereisessä kamarissa tyhjä sänky, josta täkkien alta on joku juuri noussut...

Onnenkeinu 2014, valokuvaajien Andréa Vannucchi ja Kai Fagerströn yhteistyö  näyttelyssä Ajantilat/Salon taidemuseo.  Valokuva on toteutettu Samppalinnnassa.

Tulta ei parane enää Samppalinnan hellaan viritellä, sillä piipussa saattaa olla päivälevolla lehtopöllö - pöllö viihtyy myös talon vintin pienellä parvekkeella.

Samppalinnan vieressä seisoo vielä ryhdikkäänä tämä kaunotar, vaikka katossaan on jo ammottava aukko nykyisten asukkaiden mennä ja tulla. Erityisesti pidän talon ikkunapuitteista. Savitiilet pitävät pintansa, vaikka kariketta on kerääntynyt jonkinmoinen kerros tiilien päälle. 

 

Autiotalojen villielämää vuosikausia valokuvanneen salolaisen valokuvaaja Kai Fagerströmin fantastinen kuvareportaasi "Villit autiotalojen valtaajat" julkaistiin National Geographic:ssa, jonka jälkeen hänen hellyyttävät kuvat levisivät kulovalkean tavoin sosiaalisessa mediassa sekä ohi tekijänoikeuksien mitä erilaisimmissa sivustoissa, mm Boredpanda:ssa.

Peksalan koulun yhteisöelämää:

Samppalinnan lähinaapuri on vanha Peksalan koulu. Jaamme Koulukotimme ja pihapiirimme mm. pohjanlepakkojen, kärppien, lumikkojen sekä rantakäärmeiden kanssa. Hämähäkeillä on myös sisätiloissa erityinen suojelustatus: seittejä ei saa poistaa eikä hämähäkkien saalistustoimia häiritä. Hämähäkit saalistavat ruokatarpeikseen paitsi kärpäsiä ja hyttysiä myös pölypunkkeja ja muita petohyönteisiä.... Villien eläinten kanssa on parasta viettää sopuisaa yhteisöelämää ja tehdä yhteistyötä. Hyöty on yleensä molemminpuolinen.

Rantakäärmeet ovat aina viihtyneet Peksalan koulun pihapiirissä. Tässä ystävällinen rantis toivottaa minut tervetulleeksi kotiin ulko-oven vieressä. Rantikset viihtyvät meillä tallissa ja puuvajassa, halkopinojen väleissä ja lehtikompostikasoissa. Rantakäärmeen munia ja syntyviä lapsikäärmeitä olen onnekkaana saanut ihastella hevostallin lantalassa.