Jouluriittien jumalainen Hepona, keppihevonen ja Joulupukki

Jouluisia kulttuuri-kerrostumia, osa 2 (Osa 1: Hiljaa - Aurinkopeura synnyttää)

Joulupäivänä aurinko nousee pesästään ja päivä pitenee myös aamun puolelta. Tarkkaan ottaen jo pesäpäivien aikana valo haukkaa ensimmäisen minuutin illan puolelta, mutta aamulla aurinko on edelleen "eilisellä paikallaan" - siitä arvelisin käsityksen pesäpäivistä syntyneen.

Napapiirin pohjoispuolella pesäpäivien ja valon todellisuus on aivan toinen. En tiedä erottuuko kaamoksena horisontin päällä lepäävässä auringonkajossa talvipäivänseisauksen jälkeistä pesintää.  Pisimmillään kaamos Suomessa alkaa Utsjoella marraskuun lopulla jatkuen aina tammikuun puoleen väliin.

Jouluinen riitti onnistuu

Helpotuksen huokaus, ilo ja onni! Pesäpäivien päätteeksi poltetut tulet auttoivat auringon pesinnän päättymisessä ja valon onnistuneessa synnytyksessä. Varta vasten kaadettu kuusipuu paloi ulkona iloisesti räiskyen ja lämmittäen auringonpesää. Kiltteys, hyvät teot ja lahjat luonnonhaltijoille sekä sielulintujen ruokinta eivät ole menneet hukkaan, sillä auringonvasa hymyili ensimmäisen kerran aamuisella taivaanrannalla. Hevosten ja erityisesti varsoihin kiinnitetty erityinen huomio saivat aurinkopeuran palaamaan luottavaisena nelistäen radalleen. Joulupäivänä pesintä on onnistuneesti ohi. Valon paluuta tullaan vielä kiihdyttämään kilpaa hevosilla ajaen.

Hepona

Hevonen -sanan alkuperä hepo, hepona, heponen juontaa todennäköisesti kelttien hevosella ratsastavan hedelmällisyyden jumalattaren Eponan nimestä. Suomalais-ugrilaiset naiset ovat ikuistaneen pronssikoruihinsa sarvipäisellä hevosella tai aurinkohirvellä ratsastavan aurinkojumalattaren. Sarvipäinen eläin on suvulleen todennäköisesti peura, eli rangiferus, sillä myös peuran vaatimella eli naaraspeuralla on sarvet. Peurat kuuluvat hirvien heimoon Cervidae.

Tuula  Nikulainen: Emoluonto 2003, 450 x 180 cm, hevoshuovutus

Kalevalainen hevoskuiskaaja

Elias Lönnrotin luoman Kalevala-eepoksen keskeinen koossa pitäjä on hevonen: reki vierii runosta toiseen. Taustaa Kalevan hevosten runsaudelle löytyy, paitsi Lönnrotin omista hevoskokemuksista (tosin hän ei ollut lainkaan hevosmies) ja metsäsuomalaisten silloisesta hevoskulttuurista, myös kansanrunoissa usein esiintyvästä aloitussäkeestä, jossa lähdetään "kuloharjan kuunteloon". Kalevalaan on siirtynyt Lönnrotin taiteellisten valintojen kautta paljon aineksia vienalaisista häärunoista, joissa korostuvat hevosen arvo ja asema hää-siirtymäriitissä.  Hevonen on myyttinen eläin, jonka hallitseminen vaatii erityisiä lahjoja. Hevosen kesyttäminen on matka luonnonvoimien ytimeen ja ymmärtämiseen. Lönnrot ihaili markkinoille matkaavien metsäsuomalaisten tapaa pitää hevosiaan vapaina taukopaikoilla: miksi hevoset eivät karkaa, hän ihmetteli. Hevosen kohtelu korpien keskellä poikkesi silloisesta länsi-suomalaisten kartanoiden työhevoskulttuurista, joka kiinnitti nuoren naturalistin ja luonnonsuojelijan huomion.

Lukekaapa uudelleen Kalevalasta Hiidenhirven hiihto ja upea Lemminkäisen kohtaaminen villihevosen kanssa, jossa lopulta hiidenhepo painaa vapaaehtoisesti päänsä shamaanin koltsasiin eli päitsiin - hevoskuiskausta ennen hevoskuiskaajaa! (Tätäkään kohtausta ei ole kerätyissä/alkuperäisissä kansanrunoissa. Lönnrot koki olevansa myös itse runonlaulaja. Kalevala on tässä mielessä kuin "kuorolaulua" - tai yhteisöllinen runoteos)

Keppihevosia

Hevonen on paitsi auringon karjaa myös tietäjien välittäjä- ja apueläin ihmisen ja tuonpuoleisen välillä. Shamaanin rumpua kutsutaan toisinaan myös hevoseksi. Siperian shamaaneille (Burjatit) keppihevoset ovat olleet työkaluja ja rituaaliesineitä, joiden avulla tietäjä matkasi hakemaan neuvoja johonkin pulmaan tai sairauden parantamiseen ylisen maailmoista. Suomen kielessä keppihevonen on irronnut alkuperäisistä yhteyksistään ja juurtunut osaksi poliittista retoriikkaa: keppihevonen tarkoittaa kuvannollisesti keinoa tai veruketta, jota käytetään omien tavoitteiden ajamiseen.

Noitien lentoluuta on saattanut olla alunperin keppihevonen -kuka tietää, ja ehkä vain naamioitu luudaksi...

Joitain vuosia sitten keppihevonen palasi lasten suosikkileluksi- ja on sitä edelleen. Perinteisten puu-keppihevosten rinnalle on syntynyt valtava lauma taidokkaasti itsetehtyjä, myös kierrätysmateriaaleista valmistettuja keppihevosia. Netti on pullollaan keppihevosten valmistusvinkkejä, keppariharrastajien kerhoja ja -blogeja sekä tietoa kepparikilpailuista. Arvaan, että  jouluaattona moni on saanut kuoria joululahjakääröistä esiin uuden loistokkaan keppihevosen talliinsa -tai sen ihka ensimmäisen.

Joulu ennen joulua

Ennen nykymuotoista joulua talvipäivän seisauksen ja pesäpäivien juhlinta keskittyi hevosten ympärille talliin, jossa nautittiin eläinuhri, jouluhauki tai -orava, uhriryyppyjen kera. Keski-aikaisista käräjäoikeuksien pöytäkirjoista voi lukea suomalaisille langenneen usein tuomiota juuri tallissa nautitusta uhriateriasta.

Jouluna myös varsa tuotiin sisälle tupaan syömään. Näin osoitettiin aurinkopeuralle, valon tuojalle ja luonnon kiertokulun ylläpitäjälle, kuuliaisuutta hoivaamalla hänen laumaansa erityisen huolella. Onhan pesäpäivät ollut jännittävää aikaa: jos ei Päivä nousisikaan! Kun joulupäivän sarastaessa taivaalla näkyivät selvät merkit aurinkopeuran paluusta radalleen eli aamuaurinko oli noussut pesästään, valjastettiin hevoset iloiseen kilpa-ajoon. Myöhemmin kilpa-ajo suuntautui joulukirkkoon.

Katolinen kirkko muutti muinaiset luonnonkiertoon kuuluvat juhlapäivät kristillisten pyhimysten päiviksi. Vuoden 350 jälkeen ajanlaskun tietämillä päätettiin että joulupäivästä tulee Jeesuksen syntymäpäivä ja Pyhästä Tapanista hevosten ja hevosihmisten suojelija. Näin varsinainen hevospäivä siirtyi toiseen joulupäivään eli Tapanin päivään. Suomeen kristillinen jouluperinne saapui hiljalleen vasta tuhat vuotta myöhemmin, ensin rannikolle ja myöhemmin metsä-Suomeen.

Joulun sekahedelmäsoppa

On mielenkiintoista katsoa millainen jouluinen sekahedelmäsoppa on syntynyt erilaisista perinteistä ja uskonnollisista aineksista joihon on sekoittunut voimakkaita kaupallisia mausteita. Hallitsevaksi joulun visuaaliseksi elementiksi on noussut Coca-Cola brändityöryhmän luoma joulupukki. Cokis-pukin puvustajat ovat tosin taustatyönsä perinteiden parissa tehneet: pukilla on piirteitä pyhimyksien ja vaeltavien munkkien ulkoisesta habituksesta ja ainakin takki muistuttaa etäisesti siperialaisten shamaanien punaiseksi värjättyä parkaa, josta on valkoinen turkisreuna jätetty näkyviin. Cokis-brändi on liuennut pois joulupukin vaatetuksesta ja hänestä on tullut varsinainen monikansallinen tavarantoimittaja täyttäessään ihmisten mitä moninaisempia - ja aina uusia - materiaalisia toiveita. Pukin rekeen pääsystä kilpailevat nyt useat eri brändit. Joka jouluksi synnytetään uusia tuotteita, joista toivotaan jouluhittiä ...

...niin hullukurista kuin kaikki vaan voi olla, auringon, uuden syntymän ja elämän suojelun juhlasta on tullut luonnonvarojen tuhlaukseen kannustava yltäkylläisyyden huipentuma. Toisenlaisiakin jouluja toki vietetään, vapaaehtoisesti tai pakon edestä, sillä myös ihmisten eriarvoisuus korostuu jouluna.

Eläinuhri

Kristillisyyden ja Jeesuksen syntymänjuhlan liittyminen jouluun ei ole poistanut muinaisia eläin- eli veriuhriperinteitä - vaikka Jeesuksen omana oppina pidetäänkin sanomaa, joka kehottaa veriuhraamisen sijaan nauttimaan "siunattua leipää ja viiniä".

Joulun eläinuhri on siirtynyt tallista tupaan monenlaista ruokaa notkuvan joulupöydän keskelle ollen usein sika (Sus scrofa domestica). Perinteiseen jouluateriaan kuuluvat lanttu-, porkkana- ja perunalaatikot muistuttavat vielä siitä "viimeisten nahistuiden vihannesten" todellisuudesta, jossa suomalaisetkin elivät ennen supermarketteja: vihannekset ja marjat hupenivat vääjäämättä ja viljalaarin pohja alkoi näkyä mentäessä kohti tammikuun talvennapaa, karhunpäivää (sittemmin Pyhän Henrikin päivää), jolloin karhu kääntää kylkeään pesässään todeten: "talvi puolessa ja nälkä suolessa" - jolloin karhuemo myös synnyttää!

Vanha suomalainen joulupukki (ennen Cokis-pukkia) on saanut piirteensä Nuuttipukilta. Mutta joulu on myös ihan oikeiden pukkien aikaa. Pukit ja pässit tuotiin (ja tuodaan ehkä vieläkin?) juuri pesäpäivien aikoihin vuohitalliin ja lampolaan. Joulun toivottiin tuovan hedelmällisyyttä, sillä aikaisin keväällä syntyvät karitsat toisivat paitsi pehmeitä villoja myös piristystä muutoin varsin niukaksi käyneeseen ruokavalioon.


Hyvää uutta aurinkokierron vuotta!

Joskus jouluna oli tällaista Etelä-Suomessakin...

Totta tosiaan: Vanhan metsän aihkimännyt ja ukkokuuset saivat tänään aavistuksen aikaisemmin auringonkehrän punaista harteilleen.

Jutunjuuri on peräisin vanhan blogini artikkelista "Auringon karjaa" vuodelta 2010

Hiljaa - aurinkopeura synnyttää!

Hjul - Jul - Joulun pyörä

Mikään ei muutu. Maan auringonkiertoon perustuva kalenterimme kuljettaa meitä vääjämättömästi juhlasta juhlaan, riitistä toiseen - vuosikalenteri pyörii pysähtyen hetkeksi juhliin, riittien toteuttamisen aikaan. Joulu on kasvanut suurimmaksi ja ehkä myös kulttuurisesti monikerroksillisimmaksi kalendaari-juhlaksi. Nykymuotoisen joulun perinteiden taustat ovat kuitenkin hieman hämärän peitossa - ja varsinkin pesäpäivät, joista mm Kustaa Vilkuna kirjoittaa klassikkoteoksessaan Vuotuinen ajantieto.

Talvipesä, 2000 (huopa yksityisomistuksessa). Talven sydämellä, Jouluna, karhuäiti valmistautuu synnyttämään. Karhunlapset syntyvät talvi-helmikuussa, talvisen karhun-päivän aikoihin. Talvinen hidastuminen ja omaan pesään keskittyminen on ihmisillekin luontaista.

Pesäpäivinä rakennamme Puun. Yleensä puu kannetaan taloon sisälle koristeltavaksi valoin ja valoa heijastavin koristein. Puusta tulee hetkeksi keskuksemme ja kodistamme pesä puun juurelle. Perinteinen joulupuu syntyy metsästä kaadetusta kuusesta. Perinteet muuttuvat, vaikka hitaasti. Puut saavat jäädä pian metsään.  Nyt on suunnaton tarve istuttaa lisää puita ja metsiä, hiilensitojia, rakentaa puusta kestäviä kotipesiä, kerrospesiä, puisia hiilinielutaloja, joiden katot ja seinustat kasvavat vehreää pensaikkoa lintujen ja perhoseten pesiä - aurinkopeuran lepytystä!

Joulu - elämänsuojelun juhla?

Linnuille pesiä, eläimille pesiä - pesätarpeita lahjoiksi ystäville ja niitä eniten tarvitseville. Tärkeintä jouluna on avustaa aurinkopeuran pesintää eli Päivän synnytystä.

Aurinkopeura-mytologia on vain yksi jouluinen kerrostuma, jossa on monia kosketuspintoja meidän nykyisiin jouluperinteisiin ja -tarinoihin.

Aurinkopeura, Aurinkoäiti ja -poika

Pesäpäivät? kysyi ystäväni. Katsos kun...aurinko jää talvipäivänseisauksena pesäänsä eikä hievahda sieltä ainakaan kolmeen päivään! Siltä se ainakin tuntuu, kun käsillä ei ole sekuntikelloa, eikä horisontissa vaateria. Päivän pituus tai sen olemattomuus pysähtyy auringon "pesinnän" ajaksi. Pesinnän päätyttyä Päivä tarttuu jouluna syntynyttä aurinkopeuran vasaa sen sarventyngistä kiinni ja palaa takaisin päivän ja yön rytmittävälle radalleen. Tätä, noin kolmen vuorokauden pituista maagista ajanjaksoa talvipäivän seisauksesta Jouluun, on vanha kansa nimittänyt pesäpäiviksi.

Aurinkopeuran synnytys palauttaa päivänkierron ennalleen. Hevoset ovat aurinkopeurojen maallisia lajitovereita ja näin saaneet juhlistaa uuden auringon syntymää joulunajan kilpa-ajoissa (Tapanin ajot) sitten roomalaisten aurinkojuhlien... Auringon paluun varmistamiseksi on sytytetty tulia, lahjottu metsäneläimiä ja henkiä sekä syöty tallissa uhriateria. Jouluna myös hellittiin synnyttävää aurinkopeuraa tuomalla keväinen varsa tupaan voimistavalle ja kasvun takaavalle jouluaterialle. Tapahtuma ikuistettiin merkitsemällä varsan korkeus  porstuan ovenpieleen. Toimitus oli kuin lupaus:  näin me myös uutta Aurinkolasta lupaamme kohdella ja kunnioittaa! Suomessa 1600-1700-lukujen noituus-oikeudenkäynnit koskivatkin usein jouluisia syömärituaaleja tallin puolella.

Peksalan kouluun tuotiin varsa tupaan (entiseen luokka-huoneeseen) Jouluna 2003

Aurinkohirvi ja -peura sekoittuvat toisiinsa. Elias Lönnrot rinnastaa hirven ja hevosen Kalevalan kosiorunossa: kosijan tehtävänä on ensin hiihtää hiiden hirvi ja sen jälkeen suitsittava hiiden hepo. Suomalais-ugrilaisten kansojen, mm komien ja udmurtien, muinaiset pronssikorut kuvastavat hevos- ja hirvi/peuramytologian kiinnittymistä aurinkoon. Pronssivalutekniikalla tehdyt pienoisveistokset ja korut ovat olleet naisten tekemiä, joista todisteena on useista naisten haudoista löydetyt valinkauhat ja upokkaat. Todennäköiseti korujen aurinkopeura on naaraspuolinen sarvipää - aurinkoäiti peuran hahmossa, joka kuljettaa reessään auringon antamia elämänlahjoja. Pronssi on kullan ohella "aurinkometalli".

AuRingon kultaiset vuoret

Länsi-Mongolian paimentolaiset kertoivat 90-luvun alussa pelkäävänsä kiinalaisten valloitusta, sillä Altai-vuoret ovat täynnä kultaa - ja josta vuoret ovat saaneet nimensäkin. Pelko oli aiheellinen, vaikka ei niinkään kiinalaisten osalta, vaan 2000-luvulla monikansalliset kaivosyhtiöt ovat varanneet Altai-vuorten rinteitä kullan, malmin ja uraanin etsintään...

Vietimme kumppanini ja vanhimman lapseni kanssa kaksi kuukautta Mongoliassa v. 1992.  Matkan tarkoituksena oli opettaa paimentolaisille unohtunutta huopasaappaiden valmistustaitoa Länsi-Mongoliassa Manhkanin kylässä. Saappaiden huovutus omaksuttiin nopeasti, sillä villa oli hyvää, huovutusperinne elävää ( olihan geerien eli jurttien katteet edelleen huopaa) ja tekijät innokkaita miehiä ja naisia. Yksi Mongolian-matkan mieleenpainuvin seikka oli naisten ja miesten tasaveroinen kumppanuus - ja molempien hevosenkäsittelytaidot. Kaikki arjen askareet suoritettiin yhdessä, ruuan laitosta pyykinpesuun. Naiset sensijaan hallitsivat tulta ja synnytykset. Miehet suorittivat ateriaksi päätyvien eläinten teurastuksen - ja vain synnyttänyt nainen saattoi osallistua teurastukseen.

Jäätyneet aurinkopeurojen ratsastajat

Nykymongolien esiäidit ja -isät olivat  2700 vuotta sitten Altai vuorten tasankoja laidunmainaan pitäneitä skyyttejä. Ajanjaksoa 700 eaa-200 eaa  kutsutaan hautalöytöjen paikan mukaan Pazyryk-kulttuuriksi. Paimentolaiset ovat haudannneet tietäjänsä, shamaaninsa ja muun ylhäisönsä palsamoituina ja hyvin varusteltuina tilaviin hirsistä rakennettuihin kurgaaneihin, jotka ovat syväjäätyneinä säilyneet meidän päiviimme asti. Runsaasti tatuoiduilla vainajilla on haudoissaan hevosia, jopa kokonainen valjakko, eli neljästä kuuteen vetohevosta lehtikullalla koristelluin valjain kuljettamassa vainajaa "auringon maille".

Venäläinen arkeologi Sergei Rudenko avasi ja tutki 40-50 -luvuilla useita Pazyrykin hautoja. Yksi mielenkiintoisimmista kurgaaneista kuului naiselle, jonka hevosilla oli peura-naamiot villasta ja nahasta muotoiltuine sarvineen. Hevosten valjaiden yksityiskohdat, soljet sekä remminjakajat olivat koristeltu pienillä lehtikullatuilla peuroilla. Samat kullatut peuraveistokset koristivat tatuoidun naisen villasta, hiuksista ja hevosenjouhista valmistettua peruukkia.  Pazyryk-kulttuuri tuli suuren yleisön tietouteen Rudenkon työtä jatkavan arkeologin Natalya Polosmakin löydettyä  90-luvulla harvinaisen täysin koskemattoman haudan. Löytynyt vainaja on sittemmin nimetty Ukokin jääprinsessaksi ja Siperian jääneidoksi - ja hänen maalliset jäänteensä on nostettu kurgaanista pois tutkimuksia varten.  Jääprinsessan vartaloa kiertävät upeat tatuoinnit, joista ehkä huomattavin on olkavarteen hakattu peura auringonsäteitä muistuttavine sarvineen (ks kuvia: Siberiantimes).

Mielenkiintoinen Pazyryk-kulttuuriin liittyvä yksityiskohta löytyy Rudenkon muistiinpanoista:  naisten palsamoitujen ruumiiden ompeleet ovat hevosten jouhta, miesten hamppulankaa. Naiset synnyttäjinä on liitetty hevosen kautta aurinkooon, auringon antamiin elämänvoimiin ja uutta aurinkopoikaa synnyttävään aurinkoäitiin. Ei siis ihme että myös kristillisessä maailmassa, jonka uskonnon alkujuuret ulottuvat paimentolaisten maailmankuvaan, äiti Maria synnytti poikansa hevostallissa. Molemmat, sekä äiti ja poika ovat sittemmin saaneet myös auringonkehrät päidensä ympärille.

Lähteitä matkan varrelta mm.
Autio Eero (2000) Kotkat, hirvet, karhut : permiläistä pronssitaidetta.Rudenko, Sergei (1970):  Frozen Tombs of Siberia The Pazyryk Burials of Iron-Age
Vilkuna Kustaa (1950): Vuotuinen ajantieto
Kirjoitelma muokattu vanhasta blogikirjotuksestani  vuodelta 2009

Talviunilta herännyt neitoperhonen siivitti ajatuksiani tätä kirjoittaessa .

Aurinkokeräin kehrää

Aurinkokeräin kehrää lämpöä sisään joulukuussakin - vähän, mutta kehrää! Aurinkokeräimen pumppu käynnistyy kun lämpötila keräimissä ylittää vesivaraajan alosan veden lämpötilan.  Talvinen aurinko ulottuu keräimiin vain osin, mutta riittävästi, joten kävin uteliaisuuttani lukemassa mittarin:  lämpötila varaajan alaosassa oli +29 astetta ja keräimissä nesteen lämpötila nousi juuri +50 asteeseen (klo 13). Nestettä kierrättävä pumppu kehräsi hiljaa, mutta varmasti. Lämpöasteet valuvat suoraan lattialämmitykseen, sillä lattilämpöön menevä vesi otetaan varaajan alaosasta. Muutoin talvisin  varaajan lämminvesi (venden lämpömittari on 1000 litran akkuvesivaraajan puolessa välissä)  pysyy noin + 50 asteessa vesikiertoisella puuhellalla - ja tarvittaessa ekosähköllä.

Rukki on palvellut moitteettomasti jo yli kymmenen vuotta. Ainoat huoltotoimenpiteet ovat liittyeet lattialämmityksen kiertovesipumpun uusimiseen ja yhden tiivisteen vuotoon - ja nekin kaksi operaatiota vasta aivan viime vuosina.

Suosittelen lämpimästi! Parhautta on hybridinen järjestelmä.  Kuluvana vuonna olemme saaneet kokea kylmänväristyksiin asti sen miten aurinko saattaa pysyä raskaiden pilviverhojen takana pitkään ajanjaksoina jotka yleensä ovat lämpimiä ja tuottoisia.

Aurinkosähkö kiinnostaa myös yhä enemmän.