Mistä tunnet sä puulämmittäjän? Parsimisen taide

Mistä tunnet sä puulämmittäjän? Palaneista hihoista. Villatakkien ja - paitojen hihansuiden neulos palaa ja purkaantuu pikkuhiljaa puulämmittäjällä -tai ainakin minulla: vedän vaistomaisesti hihansuut kämmenten suojiksi uuninluukkuja päivittäin avatessa ja pannuja hellalla siirrellessä.

Ei haittaa reiät, sillä hihat voi aina parsia taiten. Olin huolella parsinut tummansinisen lempivillapaitani kyynärpäitä myöten eri värejä sommitellen: oranssia, vihreää, punaista... Lapset olivat tuolloin vielä pieniä. Avuliaalla äidilläni oli perinteenä napata kevään kynnyksellä kaikki villavaatteemme pestäväkseen. Ihanaa - sain puhtoiset villapaidat -ja housut raikkaina takaisin odottamaan talventuloa. Lempivillapaitaani käyttäisin kesän viileinä iltoina nuotiolla, mutta... mutta paitaani oli ilmestynyt uudet hihat, siistit yksiväriset! Voih - äidin tarkoitus oli toki mitä parhain ja kaunein.

Aarteita koulun vintillä

Parsiminen unohtui. Korjauspinossa aikansa odottaneet repaleiset villapaidat päätyivät takaisin käyttöön. Käytin tyynesti lähes loppuunpalaneita pannulappu-hihansuu-villapaitoja, kunnes ymmärsin löytäneeni koulun vintiltä jotain hyvin kaunista ja arvokasta. Koulukotimme on ollut aikaisemmin puusepän verstas, jonka jäljiltä vintti on ollut lasten - ja myös minun - aarreaitta: vaneri-tynnyreittäin erilaisia puisia palikoita, joista saattoi vain arvailla keskeneräisiksi jääneiden esineiden lopullisia muotoja ja käyttötarkoituksia. Karkeiden palikoiden seasta löytyi sorvattuja aihioita ja huolella hiottuja arvoituksellisia puuosia, "ukkeli-nappuloita", puisia nappien ja pyykkipoikien aihioita sekä puisia papiljottirullia. Vinttimme on ollut runsauden sarvi ja ehtymätön materiaalivarasto lasten ammentaa aineksia luomisintoonsa ja leikkeihinsä. Suosittua maailmojen rakennusmateriaalia olivat karkeasti sorvatut ontot tolpat, pohjapuolelta hieman paksummaksi jätetyt tapit, jotka pysyivät hyvin pystyssä.  Näitä "pylväitä" tai "tykin piippuja" oli useampi juuttisäkillinen. Leikkiautojen puupyöriä lojui vintin purujen seassa eri työstö-vaiheisina ja kokoisina. Puupyörien raaka-aihioissa oli reikä keskellä ja isoimmissa pyörissä vielä männynkaarnaa kiekon ympärillä. Yhdessä puupyörämallissa ei ollut lainkaan akselin mentävää reikää, vain sorvattu kolo. Kololliset pyörät olivat enimmäkseen viimeistelemättömiä, mutta seasta löytyi muutama kaunis kuperaksi hiottu kappale, joten ne eivät ollut tehty ainakaan leluauton pyöriksi....

Pyykkipoikien aihioita, joita pitkään luulin lasten leikkipianon koskettimiksi...

Ukkeleita, linnoitusten pylväitä ja sorvattuja ihme-pyöriä.

Parsimisen taide

Vintin materiaalivuoristosta taas kerran jotain etsiessäni osui käteeni kauniin pyöreäksi hiottu tolppa, joka ei enää pysynytkään pystyssä. Etsin viimeistellyn pyörän, jossa kolo - ja kas, ne sopivatkin yhteen! Yhdistelmästä syntyi selkeästi sieni, mutta mikä sieni!?

Pian selvisi: parsinsienihän se siinä!

Parsinsienen ontossa jalassa voi säilyttää neuloja - lankaa voi kiertää jalan ympärille. Pyöreäksi hiottu sienen jalkapohja on pehmeä kämmentä vasten. Tämä lähes unohdettu työkalu on varsinkin sukkien parsimisessa todella verraton apu. Sieni työnnetään sukan sisälle ja reikä, joka usein on kantapäässä, vedetään kireälle lakin päälle.

Reikää kannattaa siistiä leikkamalla riekaleet pois. Näin sienen päälle kiristettynä saa parsittua "loimet" tasakireiksi ja kantapään muoto ja koko säilyvät.

..ja  parsitaan, eli poimitaan loimet parsinneulalla vuoroin yli ja ali. Jokainen parsinrivi täytyy parsia kiinni emosukkaan. Parsinneulassa täytyy olla riittävän iso silmä villalangalle ja itse neula ei saisi olla liian pitkä, neulankärki terävänpuoleinen.

Tämä on ristikko-, eli korinpohjaparsintaa. Ehkä olisin voinut parsia loimivaiheen syvemmälle emosukkaan kiinni - tiiviimpi parsinta kestää kantapohjassa paremmin. Parsia voi myös sikin-sokin viistottain.

Parsiminen on mukavaa ja  meditoivaa puuhaa. Parsinsieni mahtuu taskuun - ja parsittavaa löytyy ...

Luokkahuone Suomen Suuriruhtinaskunnan eli autonomian ajalta

...ja niin mekin teimme SEN silloin - hieman kaduttaa, mutta onneksi jätimme seinään palan pahvia tapettikerroksineen historian tutkijoille...

Muutin perheeni kanssa asumaan Peksalan koulun keittolarakennukseen vuonna 1987 helmikuussa. Kun pitkä kova talvi kääntyi kevääksi, alkoi reuhominen: revimme koulun puolelta kaikki pinkopahvit ja myös lähes kaikki paneelit pois: hirret piti saada näkyviin, kauniit, piilukirveellä veistetyt! (Tänään toimisin toisin...)

Peksalan koulu oli toiminut erilaisina verstaina  (ja jäljet näkyivät seinissä) sitten koulun lakkauttamisen (1958): luokissa on ainakin veistetty veneitä ja käsitelty lasikuitua, korjattu ikkunoita, sorvattu leluja ja parsinsieniä sekä Marimekon puunappeja, valmistettu myrskylyhtyjä sekä dreijattu keramiikka-astioita. Hurahdin huovutustekniikkaan 80-luvun alussa ja Peksalan koulu sai taas uuden käsityöverstaan, nyt huovutusta varten, ensin veistoluokkaan ja myöhemmin koulukeittola-rakennukseen. Siksi luokan sisustus on suurimmaksi osaksi lampaan villaa ja huovutuksia - isot seinätekstiilit ns. hevoshuovutuksia. 

(Ks Yle Oppiminen videoita jotka on tehty Peksalan koululla: Huovutusmuistoja kurdistanista, huovutusteknikan juurilla  ja Paimentolaistuoli).  

Villatekstiili on lämmin. Villan lämmöntuntu perustuu sen fysikaaliskemiallisiin ominaisuuksiin: samalla kun villa imee itseensä kosteutta, se luovuttaa lämpöä. Paitsi villa, koulua pitää lämpimänä 7 erilaista uunia. Asuinmukavuutta lisäävät lämpimät nukkuma- ja oleskeluparvet. Parhaimmillaan, lasten asuessa vielä kotona, erilaisia parviluomuksia olikin joka huoneessa. Peksalan koulussa on kaksi luokkahuonetta ja opettajan asunto, jossa keittiö ja kaksi kamaria. 

Kehitys kehittyy! Viime vuonna paitsi rakensimme ulkohuusin rinnalle sisäkuivakäymälän, asensimme kolmen sisäyksikön ilmalämpöpumppu-järjestelmän, joka pitää yllä koulussa peruslämpöä. Enää ei tarvitse aina kotiin palattuaan aloitta lämmitystä alusta - vaan pumpuilla pidämme +17C peruslämmön talossa. Luksusta! Varsinaista luksusta on asua komeista hirsistä rakennetussa hengittävässä talossa, jota ympäröi vanha metsä ja luonnon monimuotoisuus.

Luokkaa käytän myös kurssitilana.

Kuvia isosta luokkahuoneesta:

Raput isoon parveen, jossa voi pienet ihmiset seistä, korkeutta 1,5 metriä. (Luokkahuone on 4,3 m korkea)

Luokan kompassia mukaileva tähtikatto alkuperäiskunnossa myös - maalaamattomat paneelit tummuneet ajan saatossa .

Komeaa piilukirveen jälkeä ja veistäjän signeeraus 1904 I. Salo

Ensimmäinen mosaiikkityöni (-88) ison parven alla (entisen) iltapesupaikan takana.

Elämää ikkunoiden ympärillä

Talitiaisen tuntee kaikki - tuttavallisemmin talitintti. Ennen vanhaan talitintti pesi metsissä, nykyään se viihtyy parhaiten kulttuuriympäristöissä. Suomen talitiaiskannasta jo suurin osa pesii ihmisasutusten läheisyydessä.

Talitiainen Parus major Kuva: Pasi Airike

Talitinttien keskuudessa on nyt suurinta muotia asustaa vanhan puutalon pihapiirissä, varsinkin talon, jossa pellavaöljylle tuoksuvia ikkunaruutuja on ainakin sata, ja jonka asukkaat juoksevat vuodet ympäriinsä kumisaappaat jalassa jättäen jälkeensä vernissan tuoksua. Näihin pihapiireihin voi luottaa: sieltä löytyvät parhaimmat lintujen ruokintalaudat ja vuodesta toiseen nokittavaa ikkunakittiä. Pitkän talven jälkeen tuore, kädenlämmin ja vasta ikkunalasin reunaan veitsellä vedetty, nokassa sulava kitti liukastaa kurkun ja takaa parhaimman soidinlauluäänen. Tinteille kaikkein herkullisinta ajanvietettä on nakutella ikkunapuitteesta kesän yli kuivunutta kypsää kittiä. Syksyn kuulailla keleillä tinttien ikkunalasien rytmikäs nakutus kantaa kauas metsien taakse houkuttellen paikalle lisää hyvän päälle ymmärtävää rummutusseuraa. Nykyään tintit saavat kittejä myös valko- ja mustapippurilla maustettuna, uusimpana tulokkaana on cayennepippuri.

Talitiaiset ovat ylpeitä, mutta huumorintajuisia ja sielukkaita kulttuurilintuja, jotka empimättä omaksuvat eksoottisetkin maut nokkaansa - eikä ole nokan koputtamista maalatussakaan kitissä: maalit sisältävät alkuaineita ja mineraaleja, jotka pitävät tinttien keltaiset rintahöyhenet kiiltävinä ja tuuheina. Fiksuja ovat.

Kuitenkin, ihminen kun olen, olen halunnut vaikeuttaa kittien nokkimista ja luoda tinteille enemmän kulttuurisia haasteita. Ikkunakittien maustamis-kokeilulla oli alunperin juuri tällainen haastava tarkoitus. Mausteet eivät kuitenkaan vaikuttaneet lainkaan tinttien jo traditionaalisiksi kehittyneisiin tapoihin. Hyvä puoli kokeessa oli se, että sain vanhentuneet mausteet vihdoin käytettyä pois.

Nyt operoin valon heijastuksilla: olen laittanut vanhoja cd-levyjä ikkunoiden väliin erilaisiin kulmiin suhteessa auringonvaloon. Toisen ikkunan ulkopuolella on vielä vanhaa keinovalikoimaa käytössä: kiiltäviä koiranruokasäkin suikaleita roikkumassa. Nuorin lapseni on tehnyt ala-asteella hypnoottisella katseella varustetun pahvisen kissan, jonka teho on jo todistettu: kissan vartioiman ikkunan kitti jää tinteiltä syömättä. Ehkä minun pitäisi monistaa näitä pahvikissoja (koska sittemmin teini-iän saavuttanut nuorimmaiseni ei ole innostunut jatkamaan kissa-taiteilijana). Kiiltävät suikaleet tuulessa toimivat aikansa, mutta niiden teho heikkenee, jos ne pysyvät pitkään samassa paikassa. Sen sijaan kokeilut cd-levyillä ovat lupaavia: nakutus on vaimentunut lähes kokonaan. Enää kaikuu ränneihin erikoistuneen tintin metallinen rummutus - tintti nokkii ilmeisesti hyönteisiä sammaleista. Tintit ovat siirtyneet joko vanhaa mäntyä koputtamaan tai perinteisen piharuokinnan ääreen. Perustuuko cd-levyjen teho heijastuksiin vai pelästyvätkö talitintit omaa peilikuvaansa?

Parasta olisi noudattaa työkalenteria: kittaukset ajoissa ja varhain kesällä ikkunat paikoilleen maalattuina ja kuivina - mutta jotenkin näissä remonttihommissa harvoin ideaali toimii - ja kun niitä ulkopuolisia kitattavia aukkoja on 107. Kaikkia ikkunoita ei tarvitse uudelleen kitata, osaan riittää vain paikkaus ja maalaus. Koulun ikkunat sijaitsevat korkealla, joten moneen kertaan en viitsi samaa työtä tehdä uudelleen tinttien takia. Mutta harvoin olen kuullut vanhan talon kunnostajan valittavan talitinteista!

Talitiaisten kulttuurinen kehitys jatkuu. Nyt tintit haluvat talveksi sisätiloihin - tai siltä se vaikuttaa: eteisen oven ollessa avoinna,  linnut lentävät määrätietoisesti sisälle.

Talitintti on päässyt sisälle  luokkahuoneeseen asti - ja viihtyy keskellä huovutettua teosta.

TallennaTallenna