Ilppi huokailee katonrajassa. Taustatukea puulämmittäjälle.

Ilppi eli ilmalämpöpumppu on hurissut koulun vintillä kaksi talvea tuoden helpotusta "sen seitsemän uunin lämmitys-souvviin". Souvvi jatkuu edelleen, sillä ilmalämpöpumppu ja sen kolme sisäyksikköä ovat pakkasilla lähinnä taustalämmittäjän roolissa. Ilppi pitää taloa myös peruslämpimänä asukkaiden poissa ollessa. Kotiinpaluun ei enää tarvitse olla "kaiken aloittamista alusta" (huokaus) eli autiotalomaiseksi viilentyneen rakennuksen lämmittämistä takaisin kodiksi. 

Päältä sytytetty. Se onkin helpointa. Loppujen lopuksi.

Olen säätänyt sisäyksiköiden lämpötilan 18/20 asteeseen. Kahdeksantoista astetta on minusta riittävä peruslämpö - ja tuttua 70-luvun energiakriisin ajoilta, jolloin asunnon lämpötila ei saanut olla korkeampi. Tosin toivottu lämpötila toteutuu katon rajassa, joten lisälämpöä toimintakorkeuteen loihdin edelleen uuneilla. Lisäksi onhan tulipesästä huokuva lämpö ihan omanlaistaan ihon alle ulottuvaa lämpöä!

Koulun huonekorkeudet ovat asunnon puolella yli kolme metriä ja luokissa yli neljä.  Jokaisessa huoneessa on alunperin ollut peltikuorinen pönttöuuni, isossa luokassa kaksi uunia, joista toisen tilalle ovat entiset omistajat vaihtaneet Angelniemen kirkon vanhan kaminan. Kamina on edelleen se nopein huoneiston ylös-lämmittäjä,  ja se myös varaa hieman lämpöä kaminaan myöhemmin muurattuun tiilisisukseen.  Ns opettajan kamariin on muurattu rikkoutuneen uunin tilalle tiiliuuni, keittiössä on puuhella. Lisäksi koulun keittolassa eli nykyisessä ateljee-rakennuksessa on leivinuuni sekä vesikiertoinen hella osana hybridijärjestelmää, joka lämmittää aurinkokeräinten kanssa vesivaraajaa. Sauna lämpenee puilla ja saunasta löytyy myös tulipesällinen pata, jota käytän vain harvoin. On näitä tulipesiä riittämiin, kaiken kaikkiaan kymmenen. Nuohoojalle tämä onkin lähitienoon monitulipesäisin kohde.

Ilmalämpöpumppu arveluttaa

Mietin ilmalämpöpumpun hankintaa koulurakennukseen pitkään. Emmin, koska sehän on tavattoman ruma ja pitää ääntä. Tuskallisinta olisi katsella härveliä suojellun koulurakennuksen seinässä - eikä vain ilpin ulkoyksikköä, vaan myös niitä putkia! Se ei olisi enää oikeaa rakennusperinnön vaalimista - ajattelin.

Asennutin ilmalämpöpumpun vanhaan keittolarakennukseen jo noin kahdeksan vuotta sitten, joten minulla oli kokemusta. Vaikka se olikin periaatteessa hiljainen (ja asennettu pihan perälle päin), ulkoyksikön kompressorin synnyttämä hurina toi uudenlaisen äänimaiseman aikaisemmin luonnonääniseen ympäristöön, jonka hiljaisuuden rikkoivat vain harvakseen lossin tahtiin mäen alapuolisella maantiellä kulkevat autot. Käytin ilppiä vain talvilämmitykseen. Luonnollisesti hengittävissä taloissa ei jäähdytystä tarvita. Mutta tämä ilppi päätti olla käynnistymättä 6 talven jälkeen. Olin tuolloin aloittanut koulun remontin (Peksalan wanhan koulun kunnostus), joten en ehtinyt murehtia vanhaa ilppiä ja sen tuomia ongelmia.

Peksalan koulun koulun remontin toteutuksesta vastannut poikani suositteli minulle sinnikkäästi ilppiä myös koulun puolelle. Ilpit olivat kuulemma kehittyneet. Ja olinhan jo mummuiässä - ja elämässä voisi helpommallakin päästä. Lisäksi hän lupasi asentaa ulkoyksikön putkineen niin, ettei se häiritsisi koulun ulkonäköä. Suostuin - enkä kadu! Onhan tämä luksusta. Tulia voi viritellä enimmäkseen innostuksen ja tunnelman luomisen halusta kuin pakon edessä. Ja ääniin vain tottuu.

Ilpin piilotus

Koulussa on nyt parhaillaankin hurisemassa ilppi kolmella sisäyksiköllä. Ulkoyksikkö asennettiin vinttiin. Tiedän: ohjeissa se nimenomaan kielletään. Mutta koulun korkeudesta puolet muodostuu suuresta avovintistä, jonka sisällä harjakorkeus yltää viiteen metriin. Aikanaan on ehkä varattu vinttiin tilaa koulun laajennusta varten - tosin 30-luvulla tehdyt jyrkät ja kapeat vintinrappuset kertovat laajennussuunnitelmien hautautuneen. Vintti saa jäädä meidänkin käytössä avoimeksi.

Vintille asennettu ilmlämpöpumppu hyötykäyttää yläpohjan hukkalämpöä. Näin ilpin hyötysuhde muodostuu hieman paremmaksi kuin ulkoasennuksessa. Vintin ilma on myös ulkoilmaa kuivempaa,  joten lämpöpumpusta muodostuu näin vähemmän kondenssivettä - ja tarvitaan vähemmän sulatuksia. Keittolarakennuksen ulkoseinän ilmapumppu oli kovina pakkastalvina jääpuikoilla koristeltu, toisinaan lähes kokonaan jäämöykyksi naamioitunut - ja jatkuva sulatus kompensoi pumpusta saatavan lämpöhyödyn kokonaan.

Ulkoyksikkö vinttiin asennettuna mahdollisti koulun julkisivun säilymisen koskemattomana. Kaikki ilmalämpöpumpusta lähtevät kuusi putkea kolmeen sisäyksikköön kulkevat nyt piilossa. Tarkkasilmäinen voi vielä hahmottaa räystään alta harmaan ritilän, jonka kautta ulkoyksikkö puhaltaa ulos jäähdytetyn ilman, josta laite on ottanut lämmön talteen ja siirtänyt sen sisäyksiköiden kautta takaisin kiertoon. Ritilää tuskin enää erottaa seinästä koulun maalausurakan valmistuttua.

Siellä se on, vaalean ritilän takana. Rännin vieressä näkyy musta putki, josta ilpin vedet valuvat ulos. (Koulumme länsiseinä on vielä maalamatta.  Päädyssä  uusi maalipinta ja maalaustalkoot jatkuvat keväällä.)




Ilmalämpöpumppu pysyy vintissä sulana. Pumpun alapuolella on allas, josta vedet johdetaan lämmityskaapelilla varustettua putkea pitkin ulos (ks yläkuva) . Ulostuloputki on mitattu niin, että vesi valuu riittävän kauas talon seinästä, samaan ojaan kuin rännivedet.

Putket kulkevat vintiltä piilossa sisäyksiköihin, joita siis kolme.

Tarkoitus oli koteloida nämä rumilukset piiloon, mutta...

....päätinkin vain koteloida nuo letkut, jotka jäävät tässä installoinnissa näkyviin, koska niitä ei tuoda lämpöpuhaltimen takaa ulkoa sisälle, kuten yleensä. Jotenkin nämä sisäyksiköt häviävät tänne korkeisiin huoneisiin ja ylenmääräinen kuorittaminen toisi ne visuaalisesti merkityksellisiksi -ja osaksi sisustusta - jota en siis halua tavoitella. Olkoon noin. 

Tyytyväinen. Suhde puulämmitykseen on virkistynyt, teen sitä edelleen todella paljon. Varsinkin näillä talvipakkasilla vasta uunien lämpö tuo kodikkuuden ja oikean lämmön tunnun. Lämpöpumput ovat parhaimmillaan - taloudellisestikin - siinä nollakelin molemmin puolin.

Ilmeisesti muotolijat eivät ole innostuneet vielä ilmalämpöpumpuista!?

Lämpöä eristävä lumijalka

Vanhassa puutalossa asuvalle vuodenkierto ja sen muuttuvat sääolosuhteet tarkoittavat aina erilaisia suojaustoimenpiteitä. Olemme kuin valppaat metsän eläimet. Talvi on meille haasteellinen, lumi suoja.

Vastasatanut pakkaslumi, viti, on kuohkeaa ja siinä on paljon ilmaa.  Ilma on hyvä eriste ja siksi monet eläimetkin hakeutuvat mielellään talvisin lumen suojaan. Metsäkanalinnut, myös jotkut pikkulinnut, kuten urpiainen, osaavat tehdä suojakseen lumikiepin. Hylkeet synnyttävät kuuttinsa lumiluolaan. Pikkunisäkkäät elävät talven lumen suojissa, hirvieläimet lepäävät mielellään lumikuopissa talvisten ruokapaikkojensa läheisyydessä. Lumi suojaa puun juuristoja, aluskasveja ja monia hyönteisiä pakkasen puremilta. 

Lumi suojaa myös ihmisasumusten vesijohtoja ja viemäreitä. Ikiaikainen tapa pitää pakkanen talon ulkopuolella on kasata vitilunta kivijalan ympärille. Kivijalan lumisaappailla on huomattava vaikutus meidän 110-vuotiaan koulurakennuksen lattioiden lämpötilaan -ja talviseen asuinmukavuuteen. Lumen sulaessa huolehdimme vain märät lumet pois listojen ja muiden puuosien päältä ja annamme talon hengittää. Talon alapohjan tuuletusluukut jäävät myös lumikerroksen alle, mutta se ei haittaa - yleensä luukut suljetaan talveksi.

Mielenkiintoista nähdä ja kokea millaisia talviyllätyksiä etenevä ilmastonmuutos tuo tullessaan. Ilmeisesti ainakin rajua vaihtelua. Kovat pakkaset ilman lumen suojaa ovat pohjoisen lumimetsävyöhykkeen eläimille ja kasveille todella rankkoja - myös kylmää kyytiä kivijalkaisen vanhan puutalon asukkaille.

 Talosta huokuva lämpö yhdessä talviauringon vienosti lämmittävien säteiden kanssa sulattaa ja tiivistää lunta. Peitämme raot uudella vitilumella.

Tammikuinenkin matalalta paistava aurinko lämmittää kivijalkaa.

 Rakennuksen alustassa asustavat eläimet löytävät tiensä kotipesään kivijalkaan luodusta huolimatta. Koulun alla asustaa aiakin kärppä - lumikkokin on pihapiirissä nähty ja sen epäillään asuvan vanhan keittolarakennuksen kivijalassa.

Lumikko talvivalmiudessa. Kuva: Pasi Airike

Eteläseinustan korkeaaa kivijalkaa peittämään ei riitä vielä lumi, joten tilkitsin kivien raot lumella umpeen.

Talon lumieristystä vuonna 2011. Koulun entinen keittolarakennus ja navetta. 

Jouluriittien jumalainen Hepona, keppihevonen ja Joulupukki

Jouluisia kulttuuri-kerrostumia, osa 2 (Osa 1: Hiljaa - Aurinkopeura synnyttää)

Joulupäivänä aurinko nousee pesästään ja päivä pitenee myös aamun puolelta. Tarkkaan ottaen jo pesäpäivien aikana valo haukkaa ensimmäisen minuutin illan puolelta, mutta aamulla aurinko on edelleen "eilisellä paikallaan" - siitä arvelisin käsityksen pesäpäivistä syntyneen.

Napapiirin pohjoispuolella pesäpäivien ja valon todellisuus on aivan toinen. En tiedä erottuuko kaamoksena horisontin päällä lepäävässä auringonkajossa talvipäivänseisauksen jälkeistä pesintää.  Pisimmillään kaamos Suomessa alkaa Utsjoella marraskuun lopulla jatkuen aina tammikuun puoleen väliin.

Jouluinen riitti onnistuu

Helpotuksen huokaus, ilo ja onni! Pesäpäivien päätteeksi poltetut tulet auttoivat auringon pesinnän päättymisessä ja valon onnistuneessa synnytyksessä. Varta vasten kaadettu kuusipuu paloi ulkona iloisesti räiskyen ja lämmittäen auringonpesää. Kiltteys, hyvät teot ja lahjat luonnonhaltijoille sekä sielulintujen ruokinta eivät ole menneet hukkaan, sillä auringonvasa hymyili ensimmäisen kerran aamuisella taivaanrannalla. Hevosten ja erityisesti varsoihin kiinnitetty erityinen huomio saivat aurinkopeuran palaamaan luottavaisena nelistäen radalleen. Joulupäivänä pesintä on onnistuneesti ohi. Valon paluuta tullaan vielä kiihdyttämään kilpaa hevosilla ajaen.

Hepona

Hevonen -sanan alkuperä hepo, hepona, heponen juontaa todennäköisesti kelttien hevosella ratsastavan hedelmällisyyden jumalattaren Eponan nimestä. Suomalais-ugrilaiset naiset ovat ikuistaneen pronssikoruihinsa sarvipäisellä hevosella tai aurinkohirvellä ratsastavan aurinkojumalattaren. Sarvipäinen eläin on suvulleen todennäköisesti peura, eli rangiferus, sillä myös peuran vaatimella eli naaraspeuralla on sarvet. Peurat kuuluvat hirvien heimoon Cervidae.

Tuula  Nikulainen: Emoluonto 2003, 450 x 180 cm, hevoshuovutus

Kalevalainen hevoskuiskaaja

Elias Lönnrotin luoman Kalevala-eepoksen keskeinen koossa pitäjä on hevonen: reki vierii runosta toiseen. Taustaa Kalevan hevosten runsaudelle löytyy, paitsi Lönnrotin omista hevoskokemuksista (tosin hän ei ollut lainkaan hevosmies) ja metsäsuomalaisten silloisesta hevoskulttuurista, myös kansanrunoissa usein esiintyvästä aloitussäkeestä, jossa lähdetään "kuloharjan kuunteloon". Kalevalaan on siirtynyt Lönnrotin taiteellisten valintojen kautta paljon aineksia vienalaisista häärunoista, joissa korostuvat hevosen arvo ja asema hää-siirtymäriitissä.  Hevonen on myyttinen eläin, jonka hallitseminen vaatii erityisiä lahjoja. Hevosen kesyttäminen on matka luonnonvoimien ytimeen ja ymmärtämiseen. Lönnrot ihaili markkinoille matkaavien metsäsuomalaisten tapaa pitää hevosiaan vapaina taukopaikoilla: miksi hevoset eivät karkaa, hän ihmetteli. Hevosen kohtelu korpien keskellä poikkesi silloisesta länsi-suomalaisten kartanoiden työhevoskulttuurista, joka kiinnitti nuoren naturalistin ja luonnonsuojelijan huomion.

Lukekaapa uudelleen Kalevalasta Hiidenhirven hiihto ja upea Lemminkäisen kohtaaminen villihevosen kanssa, jossa lopulta hiidenhepo painaa vapaaehtoisesti päänsä shamaanin koltsasiin eli päitsiin - hevoskuiskausta ennen hevoskuiskaajaa! (Tätäkään kohtausta ei ole kerätyissä/alkuperäisissä kansanrunoissa. Lönnrot koki olevansa myös itse runonlaulaja. Kalevala on tässä mielessä kuin "kuorolaulua" - tai yhteisöllinen runoteos)

Keppihevosia

Hevonen on paitsi auringon karjaa myös tietäjien välittäjä- ja apueläin ihmisen ja tuonpuoleisen välillä. Shamaanin rumpua kutsutaan toisinaan myös hevoseksi. Siperian shamaaneille (Burjatit) keppihevoset ovat olleet työkaluja ja rituaaliesineitä, joiden avulla tietäjä matkasi hakemaan neuvoja johonkin pulmaan tai sairauden parantamiseen ylisen maailmoista. Suomen kielessä keppihevonen on irronnut alkuperäisistä yhteyksistään ja juurtunut osaksi poliittista retoriikkaa: keppihevonen tarkoittaa kuvannollisesti keinoa tai veruketta, jota käytetään omien tavoitteiden ajamiseen.

Noitien lentoluuta on saattanut olla alunperin keppihevonen -kuka tietää, ja ehkä vain naamioitu luudaksi...

Joitain vuosia sitten keppihevonen palasi lasten suosikkileluksi- ja on sitä edelleen. Perinteisten puu-keppihevosten rinnalle on syntynyt valtava lauma taidokkaasti itsetehtyjä, myös kierrätysmateriaaleista valmistettuja keppihevosia. Netti on pullollaan keppihevosten valmistusvinkkejä, keppariharrastajien kerhoja ja -blogeja sekä tietoa kepparikilpailuista. Arvaan, että  jouluaattona moni on saanut kuoria joululahjakääröistä esiin uuden loistokkaan keppihevosen talliinsa -tai sen ihka ensimmäisen.

Joulu ennen joulua

Ennen nykymuotoista joulua talvipäivän seisauksen ja pesäpäivien juhlinta keskittyi hevosten ympärille talliin, jossa nautittiin eläinuhri, jouluhauki tai -orava, uhriryyppyjen kera. Keski-aikaisista käräjäoikeuksien pöytäkirjoista voi lukea suomalaisille langenneen usein tuomiota juuri tallissa nautitusta uhriateriasta.

Jouluna myös varsa tuotiin sisälle tupaan syömään. Näin osoitettiin aurinkopeuralle, valon tuojalle ja luonnon kiertokulun ylläpitäjälle, kuuliaisuutta hoivaamalla hänen laumaansa erityisen huolella. Onhan pesäpäivät ollut jännittävää aikaa: jos ei Päivä nousisikaan! Kun joulupäivän sarastaessa taivaalla näkyivät selvät merkit aurinkopeuran paluusta radalleen eli aamuaurinko oli noussut pesästään, valjastettiin hevoset iloiseen kilpa-ajoon. Myöhemmin kilpa-ajo suuntautui joulukirkkoon.

Katolinen kirkko muutti muinaiset luonnonkiertoon kuuluvat juhlapäivät kristillisten pyhimysten päiviksi. Vuoden 350 jälkeen ajanlaskun tietämillä päätettiin että joulupäivästä tulee Jeesuksen syntymäpäivä ja Pyhästä Tapanista hevosten ja hevosihmisten suojelija. Näin varsinainen hevospäivä siirtyi toiseen joulupäivään eli Tapanin päivään. Suomeen kristillinen jouluperinne saapui hiljalleen vasta tuhat vuotta myöhemmin, ensin rannikolle ja myöhemmin metsä-Suomeen.

Joulun sekahedelmäsoppa

On mielenkiintoista katsoa millainen jouluinen sekahedelmäsoppa on syntynyt erilaisista perinteistä ja uskonnollisista aineksista joihon on sekoittunut voimakkaita kaupallisia mausteita. Hallitsevaksi joulun visuaaliseksi elementiksi on noussut Coca-Cola brändityöryhmän luoma joulupukki. Cokis-pukin puvustajat ovat tosin taustatyönsä perinteiden parissa tehneet: pukilla on piirteitä pyhimyksien ja vaeltavien munkkien ulkoisesta habituksesta ja ainakin takki muistuttaa etäisesti siperialaisten shamaanien punaiseksi värjättyä parkaa, josta on valkoinen turkisreuna jätetty näkyviin. Cokis-brändi on liuennut pois joulupukin vaatetuksesta ja hänestä on tullut varsinainen monikansallinen tavarantoimittaja täyttäessään ihmisten mitä moninaisempia - ja aina uusia - materiaalisia toiveita. Pukin rekeen pääsystä kilpailevat nyt useat eri brändit. Joka jouluksi synnytetään uusia tuotteita, joista toivotaan jouluhittiä ...

...niin hullukurista kuin kaikki vaan voi olla, auringon, uuden syntymän ja elämän suojelun juhlasta on tullut luonnonvarojen tuhlaukseen kannustava yltäkylläisyyden huipentuma. Toisenlaisiakin jouluja toki vietetään, vapaaehtoisesti tai pakon edestä, sillä myös ihmisten eriarvoisuus korostuu jouluna.

Eläinuhri

Kristillisyyden ja Jeesuksen syntymänjuhlan liittyminen jouluun ei ole poistanut muinaisia eläin- eli veriuhriperinteitä - vaikka Jeesuksen omana oppina pidetäänkin sanomaa, joka kehottaa veriuhraamisen sijaan nauttimaan "siunattua leipää ja viiniä".

Joulun eläinuhri on siirtynyt tallista tupaan monenlaista ruokaa notkuvan joulupöydän keskelle ollen usein sika (Sus scrofa domestica). Perinteiseen jouluateriaan kuuluvat lanttu-, porkkana- ja perunalaatikot muistuttavat vielä siitä "viimeisten nahistuiden vihannesten" todellisuudesta, jossa suomalaisetkin elivät ennen supermarketteja: vihannekset ja marjat hupenivat vääjäämättä ja viljalaarin pohja alkoi näkyä mentäessä kohti tammikuun talvennapaa, karhunpäivää (sittemmin Pyhän Henrikin päivää), jolloin karhu kääntää kylkeään pesässään todeten: "talvi puolessa ja nälkä suolessa" - jolloin karhuemo myös synnyttää!

Vanha suomalainen joulupukki (ennen Cokis-pukkia) on saanut piirteensä Nuuttipukilta. Mutta joulu on myös ihan oikeiden pukkien aikaa. Pukit ja pässit tuotiin (ja tuodaan ehkä vieläkin?) juuri pesäpäivien aikoihin vuohitalliin ja lampolaan. Joulun toivottiin tuovan hedelmällisyyttä, sillä aikaisin keväällä syntyvät karitsat toisivat paitsi pehmeitä villoja myös piristystä muutoin varsin niukaksi käyneeseen ruokavalioon.


Hyvää uutta aurinkokierron vuotta!

Joskus jouluna oli tällaista Etelä-Suomessakin...

Totta tosiaan: Vanhan metsän aihkimännyt ja ukkokuuset saivat tänään aavistuksen aikaisemmin auringonkehrän punaista harteilleen.

Jutunjuuri on peräisin vanhan blogini artikkelista "Auringon karjaa" vuodelta 2010