Mehiläinen meiän lintu

Akseli Gallen-Kallela Lemminkäisen äiti 1897

Lemminkäinen on surmattu ja paloiteltu, ruuminosat viskattu Tuonelan jokeen. Lemminkäisen äiti 
löytää joesta haravalla poikansa osat. Äiti ompelee poikansa kokonaiseksi, mutta tarvitsee pojan 
henkiin herättämiseen parantavaa monikukkahunaja-voidetta. Lemminkäisen äiti kutsuu 
mesipistiäisiä avukseen:

Kalevalan 15 runo, säkeet 420-520

"Mehiläinen, meiän lintu, metsän kukkien kuningas! Lähe nyt mettä noutamahan, 

simoa tavottamahan mieluisasta Metsolasta, tarkasta Tapiolasta, 

monen kukkasen kuvusta,

monen heinän helpehestä kipehille voitehiksi, pahoille parantehiksi!"

Mehiläinen, liukas lintu, jopa lenti löyhäytti mieluisahan Metsolahan, 

tarkkahan Tapiolahan.

Nokki kukkia keolta, keitti mettä kielellänsä kuuen kukkasen nenästä, 

sa'an heinän helpehestä. 

Niin tulla tuhuttelevi, käyä käärämöittelevi, kaikki siipensä simassa, 

sulkansa sulassa meessä.

Itse äiti Lemminkäisen otti noita voitehia, niillä voiti voipunutta, 

pahoin-tullutta paranti: ei tullut apuanoista, saanut miehelle sanoja.

Siitä tuon sanoiksi virkki: "Mehiläinen, lintuseni! Lennä tuonne toisialle, 

ylitse meren yheksän, saarehen selällisehen, metisehen manterehen, 

Tuurin uutehen tupahan, Palvoisen laettomahan! 

Siell' on mettä mieluhista, siellä voietta hyveä, joka suonihin sopivi, 

jäsenihin kelpoavi. Tuop' on niitä voitehia, 

kanna niitä katsehia vian päälle pannakseni,

vammoille valellakseni!"

Mehiläinen, mies kepeä, taasen lenti liihytteli ylitse meren yheksän, 

meri-puolen kymmenettä. 

Lenti päivän, lenti toisen, lenti kohta kolmannenki, 

ruokosella istumatta, lehellä levähtämättä, 

saarehen selällisehen, metisehen manterehen, 

korvalle tulisen kosken, pyhän virran pyörtehelle.

Siellä mettä keitettihin, rasvoja rakennettihin, pikkuisissa pottiloissa, 

kaunoisissa kattiloissa, peukalon mahuttavissa, sormenpään sovittavissa.

Mehiläinen, mies kepeä, saip' on niitä voitehia. Vähän aikoa kuluvi, 

pikkuisen pirahtelevi:

jo tulla turahtelevi, saa'a saaveroittelevi, kuusi kuppia sylissä, 

seitsemän selän takana, ne on täynnä voitehia, täynnä rasvoja hyviä.

Itse äiti Lemminkäisen voiti noilla voitehilla, yheksillä voitehilla, 

kaheksilla katsehilla: ei vielä apua saanut, tok' ei tuostana tavannut. 

Niin sanoi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: 

"Mehiläinen, ilman lintu! Lennä tuonne kolmas kerta ylähäksi taivosehen, 

päälle taivosen yheksän! Siell' on viljalta simoa, siellä mettä mielin määrin,

joilla ennen Luoja loitsi, puheli puhas Jumala, 

voiti Luoja lapsiansa pahan vallan vammaksissa. 

Kasta siipesi simassa, sulkasi sulassa meessä, tuo simoa siivessäsi, 

kanna mettä kaapussasi kipehille voitehiksi, vammoille valantehiksi!"

Mehiläinen, mielilintu, hänpä tuon sanoiksi saatti: 

"Mitenkä mä sinne pääsen, minä mies vähäväkinen!"

"Hyvä on sinne päästäksesi, kaunis kaapsahellaksesi: 

yli kuun, alatse päivän, toivon tähtien välitse. 

Lennät päivän löyhyttelet kuutamoisen kulmaluille, 

siitä toisen siuottelet otavaisen olkapäille, 

kolmannen kohotteleihet seitsentähtisen selälle; 

siit' on matkoa palanen, pikkarainen piiramata perillepyhän Jumalan, 

asunnoille autuahan."

Mehiläinen maasta nousi, simasiipi mättähältä; 

jopa lenti löyhytteli, pienin siivin siuotteli. 

Lenti kuun keheä myöten, päivän päärmettä samosi, otavaisten olkapäitse, 

seitsentähtyen selitse: lenti Luojan kellarihin, kamarihin kaikkivallan. 

Siellä voietta tehä'än, rasvoja rakennetahan hope'isissa paoissa, 

kultaisissa kattiloissa: mettä kiehui keskimaissa, laoilla suloa voita, 

simoa suvinenässä, päässä pohja rasvaisia. 

Mehiläinen, ilman lintu, sai siitä simoja kyllin, metosia mielin määrin. 

Oli aikoa vähäinen: jo tulla tuhuttelevi, 

saa'a käärähyttelevi sata sarvea sylissä, tuhat muuta muhkurata; 

missä mettä, kussa vettä, kussa voietta parasta.