Mistä tunnet sä puulämmittäjän? Parsimisen taide

Mistä tunnet sä puulämmittäjän? Palaneista hihoista. Villatakkien ja - paitojen hihansuiden neulos palaa ja purkaantuu pikkuhiljaa puulämmittäjällä -tai ainakin minulla: vedän vaistomaisesti hihansuut kämmenten suojiksi uuninluukkuja päivittäin avatessa ja pannuja hellalla siirrellessä.

Ei haittaa reiät, sillä hihat voi aina parsia taiten. Olin huolella parsinut tummansinisen lempivillapaitani kyynärpäitä myöten eri värejä sommitellen: oranssia, vihreää, punaista... Lapset olivat tuolloin vielä pieniä. Avuliaalla äidilläni oli perinteenä napata kevään kynnyksellä kaikki villavaatteemme pestäväkseen. Ihanaa - sain puhtoiset villapaidat -ja housut raikkaina takaisin odottamaan talventuloa. Lempivillapaitaani käyttäisin kesän viileinä iltoina nuotiolla, mutta... mutta paitaani oli ilmestynyt uudet hihat, siistit yksiväriset! Voih - äidin tarkoitus oli toki mitä parhain ja kaunein.

Aarteita koulun vintillä

Parsiminen unohtui. Korjauspinossa aikansa odottaneet repaleiset villapaidat päätyivät takaisin käyttöön. Käytin tyynesti lähes loppuunpalaneita pannulappu-hihansuu-villapaitoja, kunnes ymmärsin löytäneeni koulun vintiltä jotain hyvin kaunista ja arvokasta. Koulukotimme on ollut aikaisemmin puusepän verstas, jonka jäljiltä vintti on ollut lasten - ja myös minun - aarreaitta: vaneri-tynnyreittäin erilaisia puisia palikoita, joista saattoi vain arvailla keskeneräisiksi jääneiden esineiden lopullisia muotoja ja käyttötarkoituksia. Karkeiden palikoiden seasta löytyi sorvattuja aihioita ja huolella hiottuja arvoituksellisia puuosia, "ukkeli-nappuloita", puisia nappien ja pyykkipoikien aihioita sekä puisia papiljottirullia. Vinttimme on ollut runsauden sarvi ja ehtymätön materiaalivarasto lasten ammentaa aineksia luomisintoonsa ja leikkeihinsä. Suosittua maailmojen rakennusmateriaalia olivat karkeasti sorvatut ontot tolpat, pohjapuolelta hieman paksummaksi jätetyt tapit, jotka pysyivät hyvin pystyssä.  Näitä "pylväitä" tai "tykin piippuja" oli useampi juuttisäkillinen. Leikkiautojen puupyöriä lojui vintin purujen seassa eri työstö-vaiheisina ja kokoisina. Puupyörien raaka-aihioissa oli reikä keskellä ja isoimmissa pyörissä vielä männynkaarnaa kiekon ympärillä. Yhdessä puupyörämallissa ei ollut lainkaan akselin mentävää reikää, vain sorvattu kolo. Kololliset pyörät olivat enimmäkseen viimeistelemättömiä, mutta seasta löytyi muutama kaunis kuperaksi hiottu kappale, joten ne eivät ollut tehty ainakaan leluauton pyöriksi....

Pyykkipoikien aihioita, joita pitkään luulin lasten leikkipianon koskettimiksi...

Ukkeleita, linnoitusten pylväitä ja sorvattuja ihme-pyöriä.

Parsimisen taide

Vintin materiaalivuoristosta taas kerran jotain etsiessäni osui käteeni kauniin pyöreäksi hiottu tolppa, joka ei enää pysynytkään pystyssä. Etsin viimeistellyn pyörän, jossa kolo - ja kas, ne sopivatkin yhteen! Yhdistelmästä syntyi selkeästi sieni, mutta mikä sieni!?

Pian selvisi: parsinsienihän se siinä!

Parsinsienen ontossa jalassa voi säilyttää neuloja - lankaa voi kiertää jalan ympärille. Pyöreäksi hiottu sienen jalkapohja on pehmeä kämmentä vasten. Tämä lähes unohdettu työkalu on varsinkin sukkien parsimisessa todella verraton apu. Sieni työnnetään sukan sisälle ja reikä, joka usein on kantapäässä, vedetään kireälle lakin päälle.

Reikää kannattaa siistiä leikkamalla riekaleet pois. Näin sienen päälle kiristettynä saa parsittua "loimet" tasakireiksi ja kantapään muoto ja koko säilyvät.

..ja  parsitaan, eli poimitaan loimet parsinneulalla vuoroin yli ja ali. Jokainen parsinrivi täytyy parsia kiinni emosukkaan. Parsinneulassa täytyy olla riittävän iso silmä villalangalle ja itse neula ei saisi olla liian pitkä, neulankärki terävänpuoleinen.

Tämä on ristikko-, eli korinpohjaparsintaa. Ehkä olisin voinut parsia loimivaiheen syvemmälle emosukkaan kiinni - tiiviimpi parsinta kestää kantapohjassa paremmin. Parsia voi myös sikin-sokin viistottain.

Parsiminen on mukavaa ja  meditoivaa puuhaa. Parsinsieni mahtuu taskuun - ja parsittavaa löytyy ...

Luokkahuone Suomen Suuriruhtinaskunnan eli autonomian ajalta

...ja niin mekin teimme SEN silloin - hieman kaduttaa, mutta onneksi jätimme seinään palan pahvia tapettikerroksineen historian tutkijoille...

Muutin perheeni kanssa asumaan Peksalan koulun keittolarakennukseen vuonna 1987 helmikuussa. Kun pitkä kova talvi kääntyi kevääksi, alkoi reuhominen: revimme koulun puolelta kaikki pinkopahvit ja myös lähes kaikki paneelit pois: hirret piti saada näkyviin, kauniit, piilukirveellä veistetyt! (Tänään toimisin toisin...)

Peksalan koulu oli toiminut erilaisina verstaina  (ja jäljet näkyivät seinissä) sitten koulun lakkauttamisen (1958): luokissa on ainakin veistetty veneitä ja käsitelty lasikuitua, korjattu ikkunoita, sorvattu leluja ja parsinsieniä sekä Marimekon puunappeja, valmistettu myrskylyhtyjä sekä dreijattu keramiikka-astioita. Hurahdin huovutustekniikkaan 80-luvun alussa ja Peksalan koulu sai taas uuden käsityöverstaan, nyt huovutusta varten, ensin veistoluokkaan ja myöhemmin koulukeittola-rakennukseen. Siksi luokan sisustus on suurimmaksi osaksi lampaan villaa ja huovutuksia - isot seinätekstiilit ns. hevoshuovutuksia. 

(Ks Yle Oppiminen videoita jotka on tehty Peksalan koululla: Huovutusmuistoja kurdistanista, huovutusteknikan juurilla  ja Paimentolaistuoli).  

Villatekstiili on lämmin. Villan lämmöntuntu perustuu sen fysikaaliskemiallisiin ominaisuuksiin: samalla kun villa imee itseensä kosteutta, se luovuttaa lämpöä. Paitsi villa, koulua pitää lämpimänä 7 erilaista uunia. Asuinmukavuutta lisäävät lämpimät nukkuma- ja oleskeluparvet. Parhaimmillaan, lasten asuessa vielä kotona, erilaisia parviluomuksia olikin joka huoneessa. Peksalan koulussa on kaksi luokkahuonetta ja opettajan asunto, jossa keittiö ja kaksi kamaria. 

Kehitys kehittyy! Viime vuonna paitsi rakensimme ulkohuusin rinnalle sisäkuivakäymälän, asensimme kolmen sisäyksikön ilmalämpöpumppu-järjestelmän, joka pitää yllä koulussa peruslämpöä. Enää ei tarvitse aina kotiin palattuaan aloitta lämmitystä alusta - vaan pumpuilla pidämme +17C peruslämmön talossa. Luksusta! Varsinaista luksusta on asua komeista hirsistä rakennetussa hengittävässä talossa, jota ympäröi vanha metsä ja luonnon monimuotoisuus.

Luokkaa käytän myös kurssitilana.

Kuvia isosta luokkahuoneesta:

Raput isoon parveen, jossa voi pienet ihmiset seistä, korkeutta 1,5 metriä. (Luokkahuone on 4,3 m korkea)

Luokan kompassia mukaileva tähtikatto alkuperäiskunnossa myös - maalaamattomat paneelit tummuneet ajan saatossa .

Komeaa piilukirveen jälkeä ja veistäjän signeeraus 1904 I. Salo

Ensimmäinen mosaiikkityöni (-88) ison parven alla (entisen) iltapesupaikan takana.

Elämää ikkunoiden ympärillä

Talitiaisen tuntee kaikki - tuttavallisemmin talitintti. Ennen vanhaan talitintti pesi metsissä, nykyään se viihtyy parhaiten kulttuuriympäristöissä. Suomen talitiaiskannasta jo suurin osa pesii ihmisasutusten läheisyydessä.

Talitiainen Parus major Kuva: Pasi Airike

Talitinttien keskuudessa on nyt suurinta muotia asustaa vanhan puutalon pihapiirissä, varsinkin talon, jossa pellavaöljylle tuoksuvia ikkunaruutuja on ainakin sata, ja jonka asukkaat juoksevat vuodet ympäriinsä kumisaappaat jalassa jättäen jälkeensä vernissan tuoksua. Näihin pihapiireihin voi luottaa: sieltä löytyvät parhaimmat lintujen ruokintalaudat ja vuodesta toiseen nokittavaa ikkunakittiä. Pitkän talven jälkeen tuore, kädenlämmin ja vasta ikkunalasin reunaan veitsellä vedetty, nokassa sulava kitti liukastaa kurkun ja takaa parhaimman soidinlauluäänen. Tinteille kaikkein herkullisinta ajanvietettä on nakutella ikkunapuitteesta kesän yli kuivunutta kypsää kittiä. Syksyn kuulailla keleillä tinttien ikkunalasien rytmikäs nakutus kantaa kauas metsien taakse houkuttellen paikalle lisää hyvän päälle ymmärtävää rummutusseuraa. Nykyään tintit saavat kittejä myös valko- ja mustapippurilla maustettuna, uusimpana tulokkaana on cayennepippuri.

Talitiaiset ovat ylpeitä, mutta huumorintajuisia ja sielukkaita kulttuurilintuja, jotka empimättä omaksuvat eksoottisetkin maut nokkaansa - eikä ole nokan koputtamista maalatussakaan kitissä: maalit sisältävät alkuaineita ja mineraaleja, jotka pitävät tinttien keltaiset rintahöyhenet kiiltävinä ja tuuheina. Fiksuja ovat.

Kuitenkin, ihminen kun olen, olen halunnut vaikeuttaa kittien nokkimista ja luoda tinteille enemmän kulttuurisia haasteita. Ikkunakittien maustamis-kokeilulla oli alunperin juuri tällainen haastava tarkoitus. Mausteet eivät kuitenkaan vaikuttaneet lainkaan tinttien jo traditionaalisiksi kehittyneisiin tapoihin. Hyvä puoli kokeessa oli se, että sain vanhentuneet mausteet vihdoin käytettyä pois.

Nyt operoin valon heijastuksilla: olen laittanut vanhoja cd-levyjä ikkunoiden väliin erilaisiin kulmiin suhteessa auringonvaloon. Toisen ikkunan ulkopuolella on vielä vanhaa keinovalikoimaa käytössä: kiiltäviä koiranruokasäkin suikaleita roikkumassa. Nuorin lapseni on tehnyt ala-asteella hypnoottisella katseella varustetun pahvisen kissan, jonka teho on jo todistettu: kissan vartioiman ikkunan kitti jää tinteiltä syömättä. Ehkä minun pitäisi monistaa näitä pahvikissoja (koska sittemmin teini-iän saavuttanut nuorimmaiseni ei ole innostunut jatkamaan kissa-taiteilijana). Kiiltävät suikaleet tuulessa toimivat aikansa, mutta niiden teho heikkenee, jos ne pysyvät pitkään samassa paikassa. Sen sijaan kokeilut cd-levyillä ovat lupaavia: nakutus on vaimentunut lähes kokonaan. Enää kaikuu ränneihin erikoistuneen tintin metallinen rummutus - tintti nokkii ilmeisesti hyönteisiä sammaleista. Tintit ovat siirtyneet joko vanhaa mäntyä koputtamaan tai perinteisen piharuokinnan ääreen. Perustuuko cd-levyjen teho heijastuksiin vai pelästyvätkö talitintit omaa peilikuvaansa?

Parasta olisi noudattaa työkalenteria: kittaukset ajoissa ja varhain kesällä ikkunat paikoilleen maalattuina ja kuivina - mutta jotenkin näissä remonttihommissa harvoin ideaali toimii - ja kun niitä ulkopuolisia kitattavia aukkoja on 107. Kaikkia ikkunoita ei tarvitse uudelleen kitata, osaan riittää vain paikkaus ja maalaus. Koulun ikkunat sijaitsevat korkealla, joten moneen kertaan en viitsi samaa työtä tehdä uudelleen tinttien takia. Mutta harvoin olen kuullut vanhan talon kunnostajan valittavan talitinteista!

Talitiaisten kulttuurinen kehitys jatkuu. Nyt tintit haluvat talveksi sisätiloihin - tai siltä se vaikuttaa: eteisen oven ollessa avoinna,  linnut lentävät määrätietoisesti sisälle.

Talitintti on päässyt sisälle  luokkahuoneeseen asti - ja viihtyy keskellä huovutettua teosta.

TallennaTallenna

Luonto valtaa Onnelan. Hämähäkkien suojelualue.

Kaikkia vanhoja puutaloja emme voi pelastaa, eikä niitä suinkaan tarvitse purkaa, sillä luonto hoitaa ja myös käyttää hyväkseen ihmisasutuksesta vapautuneet rakennukset. Tonttimme rajalla on kaksi puutalovanhusta, jotka ovat parhaimmat päivänsä jo ajat sitten ihmismielessä ohittaneet, mutta joissa edelleen on runsaasti elämää ja vakituista asutusta. Autiotaloiksi näitä rakennuksia ei voi oikein kutsua, sen verran vilkasta on elämä rakennusten sisällä ja ympärillä.  Naapuruston puuhat ulottuvat myös meidän pihapiirimme asti. Vakituisina asukkaina ja talojen hyödyntäjinä viihtyvät ainakin lehtopöllöt ja supikoirat. Jälkien sekä näköhavaintojen perusteella siellä liikkuvat myös lumikko, kärppä sekä mäyrä. 

Autiotalojen kauneus

Ränsistynyt ja hitaasti paikoilleen lahoava talo on kaunis sitä ympäröivän puuston ja sisätiloja valtaavan kasvillisuuden keskellä. Sammaleet katolla ja lahottajasienet rakenteissa kruunavat autiotalon sisustuksen. 

Talossa asui 50-luvulle asti kartanolla työskentelevää väkeä ja myös Peksalan koulun opettajia. Talossa ennen sotia lapsena asunut ystäväni on kertonut asuintaloa kutsutun Samppalinnaksi - miksi, sitä hän ei muistanut - "Se oli sellainen Samppalinna vaan" ja kansakoulua käytiin aivan kivenheiton päässä, viereisen mäen päällä suuressa valkeassa talossa (meidän nykyinen koti). Samppalinnan pihapiirissä on myös saunarakennus sekä sepänpajan jäänteitä. Ehkä Samppalinna oli eräänlainen Onnela - sillä Samppa-sana viittaa Sampo-tarustoon. Samppalinnassa taottiin rautaa ja kengitettiin kartanon suuria hevosia, kartanon hedelmällisillä merenrantapelloilla viljeltiin viljaa ja sokerijuurikasta.

Samppalinna sammaloituu

Yllä kuva pihapiiristä 40-luvun lopulta - ja sama piha alla 70 vuotta myöhemmin. 

Sisäänkäynti tupaan (kuva alla), jossa on punatiilinen hella, hellan vieressä isännän saappaat kuivumassa ja liedellä punakeltainen emalikattila. Hellan sivussa pino kuivia klapeja odottamassa tulen virittäjää. Viereisessä kamarissa tyhjä sänky, josta täkkien alta on joku juuri noussut...

Onnenkeinu 2014, valokuvaajien Andréa Vannucchi ja Kai Fagerströn yhteistyö  näyttelyssä Ajantilat/Salon taidemuseo.  Valokuva on toteutettu Samppalinnnassa.

Tulta ei parane enää Samppalinnan hellaan viritellä, sillä piipussa saattaa olla päivälevolla lehtopöllö - pöllö viihtyy myös talon vintin pienellä parvekkeella.

Samppalinnan vieressä seisoo vielä ryhdikkäänä tämä kaunotar, vaikka katossaan on jo ammottava aukko nykyisten asukkaiden mennä ja tulla. Erityisesti pidän talon ikkunapuitteista. Savitiilet pitävät pintansa, vaikka kariketta on kerääntynyt jonkinmoinen kerros tiilien päälle. 

 

Autiotalojen villielämää vuosikausia valokuvanneen salolaisen valokuvaaja Kai Fagerströmin fantastinen kuvareportaasi "Villit autiotalojen valtaajat" julkaistiin National Geographic:ssa, jonka jälkeen hänen hellyyttävät kuvat levisivät kulovalkean tavoin sosiaalisessa mediassa sekä ohi tekijänoikeuksien mitä erilaisimmissa sivustoissa, mm Boredpanda:ssa.

Peksalan koulun yhteisöelämää:

Samppalinnan lähinaapuri on vanha Peksalan koulu. Jaamme Koulukotimme ja pihapiirimme mm. pohjanlepakkojen, kärppien, lumikkojen sekä rantakäärmeiden kanssa. Hämähäkeillä on myös sisätiloissa erityinen suojelustatus: seittejä ei saa poistaa eikä hämähäkkien saalistustoimia häiritä. Hämähäkit saalistavat ruokatarpeikseen paitsi kärpäsiä ja hyttysiä myös pölypunkkeja ja muita petohyönteisiä.... Villien eläinten kanssa on parasta viettää sopuisaa yhteisöelämää ja tehdä yhteistyötä. Hyöty on yleensä molemminpuolinen.

Rantakäärmeet ovat aina viihtyneet Peksalan koulun pihapiirissä. Tässä ystävällinen rantis toivottaa minut tervetulleeksi kotiin ulko-oven vieressä. Rantikset viihtyvät meillä tallissa ja puuvajassa, halkopinojen väleissä ja lehtikompostikasoissa. Rantakäärmeen munia ja syntyviä lapsikäärmeitä olen onnekkaana saanut ihastella hevostallin lantalassa.

Miksi maalata pellavaöljymaalilla?

Maalaaminen on ihanaa. Värit! Minä pidän erityisesti värien synnyttämisestä, väripigmenttien sekoittamisesta - siksi halusin sekoittaa itse myös oman talomaalini - tai sen alkumaalin (suuret määrät sekoitettiin koneellisesti).

Uuden värin valinta Peksalan koulukotimme julkisivuun kesti minulta useamman vuoden. Ensin sekoitin kirkkaita, aurinkoisina pitämiäni värejä. Kokeilin erilaisia sekoituksia sisäpintoihin ja ulkolautoihin, punaista, keltaista ja oranssia - punamultaa, kelta- ja kultaokraa.

Varsinkin talvella vanhan värin marjapuuromaisuus korostui (2012)

Koulumme on suojeltu, joten kysyin mielipidettä väristä myös museovirastolta. Sain heiltä vastauksen: "Voit maalata koulun ihan minkä väriseksi haluat, koska rakennus on nyt taiteilijan koti." Wau! ...olen siis osa koulun kulttuurihistoriaa  (niin, olemmehan me kaikki omien talojemme...) Museoviraston kanta oli hyvä kuulla, silloin ikään kuin vapauduin.  Ehkä siksi lähdinkin ensin iloittelemaan väreillä ja kuvittelin koulun syksyisen pihavaahteran väreissä:

Vuonna -87 maalasimme lähes valkoisen koulumme punaiseksi, joka oli jonkin sortin "tyylirikko". Hain punaisella värillä romanttista kodinomaisuutta. Olin ikiajoiksi ihastunut ystävieni punaiseen koulukotiin Heinävedellä ja luulen, että sillä oli vaikutusta. Punamulta sopiikin hyvin pystyvuoratuille seinille ja raakalautapinnoille. Sen sijaan höylätyillä ponttipaneeleilla vuoratut komeat rakennukset ovat perinteisesti maalattu punamultaa arvokkaammilla vaaleilla värisävyillä. Silloinen maalivalintamme oli Tikkurilan Teho -öljymaali, koska paremmasta emme tienneet ja punamultaa ei voinut maalata kertaalleen öljymaalatun talon pintaan. Maaliin kuului sekoittaa erikseen pellavaöljyvernissa. Muutaman (ehkä viiden) vuoden jälkeen tumma punainen alkoi haalistua marjapuuron väriseksi (kuva) - maalin pigmentti petti. Tehtaalta myönnettiin, että aito punamultapigmentti oli juuri tuolloin vaihdettu synteettiseen väripastaan. Saimme reklamaationa (vaikka maalauksesta oli vierähtänyt jo 10 vuotta) talomme uudelleen maalamiseksi Lin-pellavaöljymaalia, mutta en luottanut enää... Olin tutustunut tuolloin Antiikkiverstaan maalarimestari Wilma Patomäkeen sekä hänen pigmenttivarastoonsa. Wilman ohjauksessa opin sekoittamaan itse maalini aidoista pigmenteistä. Siitä lähtien olenkin maalannut lähes kaiken vain aidoilla pellavaöljymaaleilla (joissa aidot pigmentit!) , oli kohde mikä hyvänsä, sisällä tai ulkona.  Yksinkertaista: eipä tarvitse vuosien jälkeen enää miettiä "mitä tämä kaapinovi on oikein syönyt", vaan uuden maalin voi sivellä vaivattomasti ja surutta päälle - kevyen pohjustustyön jälkeen.

Tältä koemaalaus näytti 2013

Miksi aito pellavaöljymaali?

Pellavaöljymaali hengittää, eikä siitä synny puun päälle kalvoa. Synteettiset maalit muodostavat muovisen kalvon, jonka alle päässyt kosteus mädättää puuta. Vanhetessaan aito pellavamaali liituuntuu kauniisti (jauhomainen pinta), maali ei rapise. Puun pinnasta kuoriutuvat palaset kielivät maalin olevan synteettistä ja sisältävän muoviainesosia. Vanha pellavaöjymaalipinta on helppo harjata puhtaaksi ja uusintamaalata. Onneksemme tämä Tikkurilan 80-luvun Teho-pellavaöljymaali oli puoliksi vielä "oikea pellavaöljymaali" ja pinnaltaan tasaisesti liituuntuva. Uusintamaalausta suunnitellessani myös museoviraston tutkija kävi tutustumassa rakennukseen ja totesi maalipinnan olevan niin hyvän, ettei sitä edes tarvitsisi vielä uusintamaalata, mutta jos värin haluaa muuttaa... Ja minähän halusin!

Millainen on aito pellavaöljymaali?

Hyvälaatuinen aito pellavaöljymaali on tehty kylmäpuristetusta keitetystä pellavaöljystä. Aidossa pellavaöljymaalissa kaikki raaka-aineet, pigmentit ja sideaineet on saatu luonnosta.

Väripigmentit ovat pellavaöljymaalin sydän. Pigmentit eivät ole liuenneena maalin sideaineena toimivaan pellavaöljyyn tai reagoineet sen kanssa kemiallisesti. Pigmentit antavat maalille värin ja sen kylläisyyden, hohdon sekä peittävyyden samalla parantaen myös maalin säänkestävyyttä ja myös siveltävyysominaisuuksia.

Väripigmentit ovat joko orgaanisia (peräisin eläin- tai kasvikunnasta, kuten hiili) tai epäorgaanisia (alkuaineita, mineraaleja ja kristalleja). Erilaisia sävyjä saadaan raaka-aineita pelkistämällä tai kuumentaamalla  - prosesseilla, jotka luonnossa tunnistamme ruostumisena, palamisena tai eroosiona. Epäorgaaniset värijauheet ovat erilaisten kiviainesten ja kristallien murskeita. Väripigmenttien partikkelikoko vaihtelee (0,01µ-1,0µ). Kaikki tietyn maalin pigmentit eivät kuitenkaan ole samankokoisia. Muodoltaan eri pigmenttien partikkelit voivat olla pallomaisia, neulamaisia tai kuutiomaisia.

Luonnon raaka-aineista valmistetut maalitkaan eivät välttämättä ole mitään terveystuotteita. Ympäristöystävällisyyskin on myös vähän niin ja näin: ekologisinta olisi olla maalamatta ja antaa vain ajan patinoida!

Osa maalien raaka-aineista on uusiutumattomia tai hyvin hitaasti uusiutuvia. Lisäksi monet epäorgaaniset värit ovat myrkyllisiä (mm. lyijy-, kupari- ja arseenivärit). Perinteisistä pigmenteistä esimerkiksi kadmiumin keltainen on raskasmetalli, joka kertyy luontoon ja siellä eliöiden elimistöön aiheuttaen nopeasti vaurioita. Lyijyvalkoinen on ollut paljon käytetty kestävä perinteinen perusmaali, mutta on sittemmin syystä kielletty. Sinkkivalkoinen on ollut pellavaöljymaaleissa se viimeisin homekasvua estävä luonnonaine, mutta varsinkin vesieläimiin kerääntyvänä myrkkynä sinkin käyttöä maalaamisessa tulisi rajoittaa. Noin 10% sinkkimaali-pitoisuus riittää suojelemaan maalatun pinnan ei toivotulta kasvustolta - tiesi kertoa entisöijä Panu Martiskainen.

Miksi maalata ylipäätään?

Maalaaminen ja värjääminen on niin voimakas ja perimmäinen osa ihmisenä olemisen kulttuuriamme, että siitä on todella vaikea luopua. Ympäristöystävällisiä ratkaisuja pohdittaessa on tärkeä tutkia myös kokonaisuutta eli koko prosessin elinkaarta. Pellavaöljymaalilla on myös suojaavia ominaisuuksia: esineiden ja rakennuksien käyttöikä pitenee - varsinkaan kun rakennuspuuaineksi ei meillä ole enää sitä tiheäsyistä ikihonkaa, joka säilyy rakenteissa maalamattakin sen 500 vuotta...Oikein maalattu ja hyvänä pidetty puutalo on ikuinen.

Käyttöturvallisuudesta ja ympäristöstä huolehtien aito luonnonmaali on kuitenkin se ympäristöystävällisin vaihtoehto.

Löysin hyödyllisen tietopankin maalamisesta ja väreistä. Maalariopiskelijan opinnäytetyö:
Luomumaalia etsimässä  jossa erillinen sivu myös ekomaaleista yleisesti.

Mistä sitten erottaa aidoilla pigmenteillä maalatun talon?

Aidot pigmenttijauheet ovat siis kristalli-, mineraali- maajauhoja, joissa eri hiukkasten omanlaisensa pinnan muotoilu heijastaa valoa eri tavoin. Väri on valoa. Vaikka olemme saaneet maalattua koulukodostamme vasta puolet, en voi olla ihailematta maalipinnan värikkyyttä, siitä miten voimakkaasti vihreä umbra (väri) vaihtelee valosta riippuen. Marjapuuron punaisen talon ilme oli aina se sama, säällä kuin säällä, vain tummuus vaihteli sen mukaan oliko pinta kuiva vai kostea. Mutta tämä uusi väripinta on  häkellyttävän ilmeikäs (on vielä kuvaamatta se totinen pilvisen sään ilme) - en tiedä tuleeko ilmiö kuvissa esiin, mutta kokeilen:

Otsalauta odottaa vielä vaihtamista - ja väriä (2014).

Oranssia sentään oviin! (2015)

Syksyn auringonvalo ja -säteet talteen

Lokakuu ei olekaan aina lokainen kuu. Syksy on ollut auringonkehrääjälle suopea: lämmintä vettä on riittänyt kompensaationa kolealle kesälle. Pilvisinä syyspäivinä yksi pesällinen tulta hellassa nostaa veden lämmön 60 asteeseeen, jolloin koko revohkalle riittää varmasti kuumaa pesuvettä. Muutama päivä sitten laitoin akkuvesivaraajan sähkötermostaatin 40 asteeseen (yösähköllä pari tuntia), sillä ei kannata päästää varaajaa ihan kylmäksi. Näin saa parhaiten myös syksyisen aurinkolämmön talteen.

Kesä oli sateinen, pilvinen ja pimeä varsinkin aurinkosähkön tuottajille. Aurinkosähkö syntyäkseen tarvitsee valoenergiaa - ja jopa pilvettöminä kesäöinä syntyy sähköä. Sen sijaan aurinkokerääjässä välittäjäaine (yleensä vesi tai ilma) lämpenee auringon säteilystä - ja auringonsäteilyä suodattuu maanpinnalle hieman pilvienkin lävitse.

Sekä aurinkokeräimet, että aurinkosähkökennot ovat energiantuotantomuotoina ns suoraa aurinkoenergiaa. Epäsuoraa aurinkoenergiaa onkin sitten kaikki muu energiantuotanto, jossa säteilyä ei oteta suoraan käyttöön vaan hyödynnetään esimerkiksi säteilyn synnyttämiä virtauksia (tuulivoimaa) tai eliöiden varastoimaa kemiallista energiaa (bioenergiaa). Epäsuoria uusiutuvia aurinkoenergian muotoja ovat myös vesivoima, aaltovoima ja geoterminen energia. 

Huonoista kesäkeleistä huolimatta aurinkosähkökennoja asennettiin tänäkin kesänä. Mukavinta oli seurata kotikylän Angelniemen Lossiranta -baarin aurinkosähköistymistä kesäkuussa: 

Auringonkehräämisen alkutaipaleella kuuli usein vähätteleviä kommentteja aurinkoenergiasta (laitatin keräimet katolle 2004): "mihin sitä energiaa kesällä tarvitaan"  - "no, esimerkiksi jäähdyttämiseen". Tämän suhteen yleissivistys on kasvanut huomattavasti ja suora aurinkoenergian hyödyntäminen on tullut jäädäkseen -ja lisääntyy. Koko uusiutuvan energiatuotannon sektori kasvaa ennusteita vauhdikkaammin. Toivoa on päästä suunniteltua nopeammin irti hiilestä ja ydinvoimasta ...

Peksalan koulusta - jota leikkisästi perheessämme kutsumme Peksalan koulukodiksi - maailmalle lentänyt keskimmäinen poikani on perehtynyt aurinkoenergian hyödyntämiseen. Veijo Isojunnon Metropolia Ammattikorkeakoulun sähkötekniikassa tehty opinnäytetyö käsittelee aurinkosähköjärjestelmän suunnittelua ja toteutusta suureen julkiseen rakennukseen, kuten toimistoon, sairaalaan tai kauppakeskukseen. Ote tiivistelmästä: "Työn tavoitteena on antaa perustiedot sähkösuunnittelijalle aurinkosähköjärjestelmän suunnittelusta. Työssä käydään läpi aurinkosähkön taustalla oleva teoria, auringon säteilymäärät ja suunnittelun perusteet paneelien mitoituksesta sijoitukseen. Työ sisältää esimerkkisuunnitelman, joka valaisee teoriaa käytännössä."

Sykyn aurinkoisista päivistä huolimatta auringonsäteet saapuvat maahan kulmassa, josta emme saa enää ihon kautta D-vitamiinia.  Nyt täytyykin suunnata suppilovahverometsiin, sillä vahveroissa on runsaasti d-vitamiinia. Suppilovahvero sisältää D-vitamiinia noin 27 µg/100 g ja kantarelli 12,8 µg/100 g - eli ei huono aurinkoenergia-saalis! 

Ei ole suppilovahvero tämä - vaan pikkuinen ihastuttava männyn kannolla loisiva kurttusieni !